perjantai 2. helmikuuta 2018

pitkästä aikaa

Lueskelin juuri vanhoja kirjoituksiani täällä blogissa ja tuntui että voisin vähän päivitellä kuulumisia pääpiirteittäin. Mitä on tapahtunut sitten viimeisen päivitykseni, lokakuun 2015?

2016 keväällä panostin parisuhteeseeni ja yritimme, kävimme jopa viikonloppu'terapiassa'. Heti sen jälkeen tajusin miten paljon parisuhde minua ahdisti ja miten me vain emme saa tehtyä sille mitään, asiat olivat menneet jo niin vaikeiksi. Ymmärsin että jotain isompaa oli nyt tehtävä. Aloin tutkia vapaita vuokra-asuntoja lähistöltä, kävin katsomassa kahta. Toista asuntoa mennessäni katsomaan jokin rohkeudenripe minussa sai tekemään päätöksen, se oli nyt vain tehtävä; Asunto oli ihana ja totesin, että jos muutan pois kotoa, tämä on se paikka johon haluan muuttaa. Jos en nyt tähän muuta, en muuta ikinä mihinkään ja unohdan erohaaveet lopullisesti. Niinpä kerroin illalla miehelleni, että aion seuraavana päivänä allekirjoittaa sopimuksen vuokra-asuntoon. Miehelleni se oli järkytys, tottakai. Annoin hänen sulatella asiaa hetkisen ja sitten puhuimme. Hän luuli että halusin erota, mutta en  minä halunnut erota. Sanoin että parantuakseni ja muuttaakseni itseäni minä tarvitsen nyt omaa tilaa, aikaa ja vapautta. Niin me sitten sovimme, että asun muualla seuraavat puoli vuotta. Sovimme takarajan, jolloin lopullinen päätös olisi tehtävä, ollako vaiko ei?
    Niin me asuimme seuraavat puoli vuotta asumuserossa. Anoppi raivostui minulle ja miehenikin aluksi, muut olivat tukena. Asiaa oli varmasti muiden vaikea ymmärtää. Onneksi viikkojen kuluessa niin anoppi kuin mieskin tajusivat että en ole jättämässä ketään, ja että tein sen niin itseni kuin parisuhteeni vuoksi. Joskus on hyvä ottaa etäisyyttä jotta pääsee taas lähelle.
    Poika oli puolet viikosta minulla, puolet miehellä. Oli myös ihanaa saada vapaailtoja jolloin sai olla yksin. Olin myös sitoutunut koko kesäksi yhteen harrastukseen ja sen sekä vapaudentunteen myötä kesä oli yksi elämäni parhaista. Minä niin tarvitsin sitä.
    Kun syksy tuli ja puolen vuoden raja häämötti, alkoi tulla koti-ikävä. Kun kesän viiletin joka paikassa, syksyllä kökötin kämpässäni ja mietin tulevaisuutta. Loppujen lopuksi minulle oli aika selvää että halusin palata kotiin miehen luo. Asumusero oli kuitenkin parhaimpia päätöksiä ja ehkä isoin ihan itse tekemäni päätös ikinä. Siitä lähti liikkeelle minussa ihan oikea muutoksen tie.
   Kotiinpaluun jälkeen olemme pienin askelin koittaneet parantaa parisuhdettamme, välillä on hyviä ja välillä huonoja kausia, kai kuitenkin eteenpäin kuljetaan. Ainakaan enää ei niin ahdista.

Tämän lisäksi psykoterapiani on loppumassa. Kolme vuotta on nyt takana ja yksi käynti enää edessä. Voi valtava miten olen näiden kolmen vuoden aikana muuttunutkaan. Ilman terapiaa en olisi nyt sellainen kuin olen. Vahvempi, itsevarmempi ja armollisempi, tietoinen itsestäni. Olen jotakuinkin saanut hallintaan minua ennen hallinneet piirteeni, ainakin olen pienentänyt niiden osuutta. Eihän ihminen kokonaan muutu, mutta haitallisia piirteitä saa vähennettyä niin että niiden kanssa pystyy elämään ja ne oppii hyväksymään. Joka ikisen pitäisi mennä terapiaan. Kaikilta löytyy jotain sellaista elämästä, mihin terapiasta olisi hyötyä. Terapiakäyntien pitäisi olla yhtä tavallisia kuin vaikkapa hierontakäynnit. Käyt kerran kuussa hierojalla pitääksesi itsestäsi fyysistä huolta. Eikö silloin pitäisi käydä myös terapiassa kerran kuussa huolehtiaksesi itsestäsi myös henkisesti? Pelottaa kyllä se ettei ole enää kenelle puhua ja purkaa ja pohtia. Nytkö minun pitäisi pärjätä ihan itse? En ole valmis. Tosin eihän kukaan ikinä ole.

Tällä hetkellä voin sanoa olevani semityytyväinen elämääni. Huonompia kausia tulee, mutta en vaivu niin syvälle enää, ja pääsen sieltä suosta pois nopeammin. Arjessa jaksan paremmin, teen nyt enemmän kotitöitä kuin ikinä ennen. Silti voin ottaa rennosti ja antaa itselleni luvan laiskotella. Lapsen kasvatus on edelleen kovaa työtä, se vaihtuu koko ajan joten  raskasta on kun tulee aina uusia asioita toisensa perään. Lapsi itsessään on ihana ja rakas, mutta kyllähän se voimia vie, enkä edelleenkään oikein kykene hyväksymään sitä etten itse hallitse kaikkea. Kärsivällisyyteni on koetuksella joka ikinen päivä, mutta parhaani yritän. Syyllisyydentunteita koen, mutta en jää niihin vellomaan. Joskus jopa koen olevani ihan hyvä äiti, vaikka aina voisi olla parempikin. Mutta olen tällainen kuin olen, eikä poikani minua vihaa.

Tulevaisuus tuntuu ihan hyvältä. Paljon epävarmuuksia on, mutta kyllä minä niiden kanssa pärjään. Sellaista kai se elämä vain on ja tulee aina olemaan. Muutoksia ja yllätyksiä täynnä. Kunhan muistaisi vain olla itselleen armollinen ja hyväksyä asiat sellaisena kuin ne ovat.

Ehkäpä terapian päättymisen jälkeen koen tarvetta purkaa ja tulen olemaan aktiivisempi täällä. Tai sitten en. Siinä tapauksessa, hyvää elämää kaikille!

- Se Tavallinen