Olen huomannut itsessäni yhden kummallisen puolen. En oikein ymmärrä sitä vielä. Tajusin kuitenkin, että se on kulkenut mukanani ihan lapsesta saakka.
Olen nimittäin keskimmäinen lapsi ja eräänlaisena luovijana huomiota herättämättä kulkenut siskojen välissä. Mutta minulla oli yksi asia, jolla sain joskus itselleni kaiken huomion. Minulla on nimittäin aina ollut jos jonkinlaista eriskummallista vaivaa, joita on sitten selvitelty. On ollut päänsärkyä, mahakipuja, ihottumaa, selkäkipua jne. En minä niitä keksinyt itse, ne olivat minulle kyllä ihan todellisia. Mutta kun näitä sitten lääkärillä tutkittiin, sain aina äidin huomion kokonaan itselleni. Lääkärikäynnit keskussairaalalla tai yksityisellä olivat joitain parhaimpia hetkiä lapsuudessani, kun sain viettää aikaa kaksin äidin kanssa.
Huomaan että minussa on edelleen vähän samaa. Välillä toivon että olisin oikeasti kipeä, että saisin vain olla ja saisin huomiota muilta. Joskus kipeänä maatessani sängyssä kuuntelemassa muun perheen touhuja ja nauruja, tulee tunne että tässä minun kuuluukin olla, tämä on minun paikkani. Olla erillään muista, kuunnella muiden elämää ja itse maata sängyssä pystymättä tekemään mitään, tarvimatta tehdä mitään. Terapeuttini mielestä minä vain nautin kun kerrankin vastuu arjen pyörittämisestä on kokonaan jollakin muulla, mutta en ihan täysin yhdy tähän. Vaikkakin siinä piilee totuuden siemen.
Kun olin raskaana, vetosin raskauteen kun en jaksanut tai halunnut tehdä jotain. Minulta tuntuu löytyvän aina jokin tekosyy olla tekemättä asioita joita en halua. Pysyttelen paljon omalla mukavuusalueellani ja aika hyvin olen saanut aina tahtoni läpi. Syitä minulta löytyy kyllä joka lähtöön.
Pelkään toisaalta, että kun toivon joskus olevani oikeasti kipeä, tulen vielä jonain päivänä sitten oikeasti sairastumaan vakavasti. Välillä tuntuu että kerjäämällä kerjään sitä. Minusta vain tuntuu paljon luonnollisemmalta maata sängyssä peiton alla ja seurata vierestä muiden elämää, kuin itse mennä keskelle sitä, ymmärrättekö? Olen muutenkin vähän sellainen sivustaseuraaja, enkä halua vastuuta itselleni. Epäilen etten jaksa kantaa sitä.
Onko minussa siis jotain 'teeskentelijän' vikaa? Ehkä olen tietyllä lailla luulosairas ja käytän sitä hyväkseni? Miksi ihmeessä karttelen vastuun ottamista? Ehkä vain haluankin olla sairas olematta sitä oikeasti?
Niin paljon kysymyksiä, niin vähän vastauksia.
-Se Tavallinen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti