maanantai 24. elokuuta 2015

Mitä sitten?

Todella hankala aamu tänään. Oli taas kovin lähellä etten jäänyt sänkyyn makaamaan, enkä edelleenkään ole herännyt tähän päivään saati motivoitunut työntekoon. Nukuin liian vähän ja alakulo vain tuntuu voimistuvan päivä päivältä, vaikka hetken jo luulin toisin. Töihin raahauduin silti, koska.. no, mitä muka olisin sanonut syyksi etten tule? En jaksa? Työkaverit ovat liian läheisiä jotta pystyisin sepittämään mitään, mutta millä selitän oikean syyn ilman että vaikutan vain laiskalta? Tätä olen pohtinut ennenkin..

Yhtä toista asiaa olen pohtinut jo jonkun aikaa. Nimittäin tulevaisuutta. Nykyinen työni loppuu ensi kuun jälkeen ja yksi elämänvaihe tulee päätökseen. Aika hermostuttavaa itse asiassa.. Pomon kanssa on ollut puhetta, että jatkoa olisi ehkä olemassa, vain toisessa työtehtävässä. Opeteltavana olisi siis ihan uusi työ, vain samassa firmassa.
     Tämä on toisaalta huojentava tieto; palkka on aina postiivinen asia, etenkin nyt murehdittuani taloudellista tilannettamme. Minua lämmittää myös ajatus siitä, ettei tarvitse menne ihan uppo-outoon työpaikkaan vaan sama firma ja ihmiset. Työmatka lyhenisi roimasti. Ja toki imartelee myös se, että minut halutaan pitää firmassa, en siis ole ihan huono työntekijä ollut masennuksestani huolimatta. Olen myös itse ajatellut että pitäisi opiskella/opetella juurikin tuota alaa, koska liittyy ammatti-alaani isosti.
     Mutta, ja aika isokin mutta. Jaksanko? Pärjäänkö? Osaanko? Ihan uutta asiaa pitäisi opetella taas alusta alkaen. Lähin työkaveri olisi se ei mukavin tyyppi firmassa, joten seuraako tästä itsetunnon alenemaa ja epäuskoa omiin kykyihin? Onko minulla oikeasti riittävästi voimavaroja keskittyä uuden opetteluun? Enkä ole edes varma pidänkö siitä työstä, tosin ainahan voi lopettaa. Isoimpana ongelmana on epäusko itseeni ja omiin voimavaroihini..

Ennen kuin kuulin mahdollisesta jatkosta, olin ajatellut mielessäni jo että saan hetken olla vain kotona. Toipua työelämän tuomasta väsymyksestä. Rauhassa miettiä ja katsella uusia töitä. Lapsen pitäisin ainakin osapäiväisenä hoidossa, pari päivää viikossa. Minulla kun kuitenkin on ihan oikea syy lapsi hoidossa - äiti kotona -asetelmaan, en minä huvikseni niin tekisi.

Tätä koko tilannetta hankaloittaa se, että olen myös pohdiskellut tosiaan alan vaihtoa ja opiskelua. Psykologia toisaalta kiinnostaa, vaikka siitäkään en tiedä onko se minun alaani. Pitäisi vähän selvitellä kuinka pitkät opiskelut siihen vaaditaan. Tämän takia edessä saattaisi olla jopa muutto. Olen leikitellyt ajatuksella, että muutan viikoiksi asumaan opiskelupaikkakunnalle, jolloin muu perhe siis jäisi nykyiseen kotiin. Saisin iltaisin rauhassa keskittyä kouluun ja saisin myös tarvittavaa lepoa, koska rankkaahan se tulisi olemaan. Viikonloput sitten aina perheen kanssa.
     En ole puhunut tästä vielä miehelleni mitään. Arvaan, ettei hänen reaktionsa olisi niin kovin myönteinen. Kukapa haluaa jäädä yksin pyörittämään arkea? Mutta toisaalta, kyllähän on paljon perheitä, missä esim. isä on reissuhommissa viikot. Miksen siis minäkin voisi olla? Toki sopeutuminen olisi itse kullekin hankalaa eikä se välttämättä tulisi toimimaan alkuunkaan, mutta mikä estää yrittämästä? Tämä saattaisi olla jopa paljon toimivampi konsepti meille. Silti epäröin kovasti..

Mitä minä haluan tehdä isona? Seuraavan parin vuoden aikana? Tai edes syksyllä?Kukahan sen osaisi minulle kertoa..

- Se Tavallinen

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti