I need a break

It's nice to write in another language sometimes. I'm not an expert, but I think you can all understand my point in here. This is just for fun now, not continuous thing, don't worry.

I really feel that I need a break for everything in my life. I mean work, family, home.. I have this overwhelming feeling, like I'm suffocated by all those thing that forms my everyday life. I wake up in the morning having same routines every time; drive to work, get trough the day, drive home piking up boy on the way.  At home we eat, spend time together and then at the evening put the boy in bed always at the same time. Surffing on Internet, showering, watching tv, going to bed and then start at the beginning all over again. It's like going round and round and round... But am I going forward, backwards or on the same spot? I wish somebody could tell me that.

Sometimes I just want to shout out STOP! Like time would stop for a minute so my mind gets by everything that's happening. Too much at once, but still not enough? I'm stuck in my life surrounding the same things all the time. But meanwhile I hate changes, it takes me a while to adapt.

My therapist thinks that I have lived my life so far like everyone else wants me to (or what I thought I want) and now Im really thinking what I want now or in the future. Who I want to be when I grow up? Job and career are closely related to that of course and also the place I wanna live in and who lives there with me. Hobbies are important too, how I want to spend my spare time. She said that I have potential, 'cos I'm little restless and motivated. But it's just not only up to me. What if my husband refuses to support me in what I choose?

There is a fair amount things to think about. But how people make the decision?

- The Usual

Korviavihlovaa

Viime yönä poika vaan huusi ja huusi. Mikään ei ollut hyvä. Ei halunnut nukkumaan, ei sänkyyn, ei syliin, istui vaan lattialla ja huusi. Halusi maitoa eikä sitten halunnutkaan ja koko ajan huusi. Minä yritin olla lempeä, tiukka ja kaikkea siltä väliltä, mutta mikään ei auttanut. Äiti ei saanut tulla viereen, mutta ei saanut lähteä poiskaan. Sitä kesti varmaan puoli tuntia. Minun pääni sisällä olevan lämpömittarin asteet vain nousivat ja nousivat, kunnes noin yhden milliosan päässä kiehumispisteestä jätin pojan sohvalle huutamaan ja menin takaisin nukkumaan. Sitten mies nousi, vei patjan ja petivaatteet lapsen huoneeseen ja haki pojan sinne kanssaan nukkumaan. Ei mennyt kauaa kun talo hiljeni. Sitten aukesi tämän äidin kyynelkanavat ja annoin kaiken tulla. Itkin kuin heikkopäinen jonkun aikaa, kaikkea väsymystä, turhautumista, epäonnistumista..

Minulla on ollut jonkinasteisia nukahtamisvaikeuksia jo hetken. Illalla en tahdo saada unenpäästä kiinni ja yleensä pyörin sängyssä ainakin tunnin. Sitten kyllä nukun hyvin, mutta unta kertyy ihan liian vähän kun herätyskello jo soi. Viime yönä olin nukkunut noin tunnin kun poika heräsi. Kun vihdoin itse uudelleen rupesin nukkumaan, ehdin saada unta vielä ehkä viitisen tuntia. Tänään ajoin aamulla 25 minuutin matkan töihin ja sitten täältä lähden ajamaan terapiaan reilun tunnin matkan päähän ja sieltä takaisin kotiin noin kolme varttia. Kuuden tunnin unilla ei paljon naurata, kun muutenkin niin tuskainen olo.

Sain sentään äsken varattua lääkäriajan reilun viikon päähän ja haluan kyllä nostaa annosta, en pärjää enää tällä. Vaikka muka olo on ihan hyvä, mutta kun alkaa miettimään kaikenlaisia oireita, niin on kyllä pakko myöntää että syvemmälle mennään. Toivon että terapeutti tänään kuuntelisi minua. Joskus tuntuu että se on vain toisinpäin. Ehkä uskallan tänään jopa sanoa siitä hänelle.

Mitähän mieltä piristävää keksisin tähän syksyyn?

- Se Tavallinen

Riippuvuus

Tunnistan itsessäni kyllä, että jään helposti koukkuun. Oli kyseessä mikä tahansa. Mm. läheisriippuvuus on ollut tunnistettavaa, tosin koen päässeeni siitä vähän paremman puolelle hiljalleen kun opin luottamaan itseeni. Olen tainnut tietää tämän piirteen itsessäni aina, koska en ole esimerkiksi tupakanpolttoa suostunut ikinä edes kokeilemaan. Tosin pidän sitä muutenkin hirveänä tapana. Alkoholia join vasta täysi-ikäisenä, enkä ole kertaakaan vetänyt överiksi, en vain tykkää alkoholin mausta. Enää en juo kuin ehkä yhden pullon tai tölkin kuukaudessa tai kahdessa. Huumeitakaan en ole kokeillut jos joku sitä epäilee. Siinä ei hyvin kävisi minun kohdallani. Tai tuskin kenenkään kohdalla?

Kyseessä on siis, kuten arvannette, makeisriippuvuus. Olen elämässäni ollut pari kertaa karkkilakossa, jolloin onnistuin kuukauden olemaan ilman herkkuja. Ainoastaan yksi vähän pidempi jakso on ja se on viime kesän laihdutusprojekti, jolloin olin ilman herkkuja ehkä nelisen kuukautta. Taisi siinäkin olla pari karkkipäivää, mutta pystyin kuitenkin vielä jatkamaan niiden jälkeen. Ja kyllä se oli vaikeaa, yhtä tuskaa.
     Olisi ihan mahtavan mielettömän hienoa, jos saisin pidettyä vaikkapa yhden kaksi herkkupäivää viikossa. Mutta ei, vedän sitä rasvaista, sokerista, lisäaineiden kyllästämää suklaata tai muuta karkkia joka ikinen päivä. Pahimmillaan jopa ihan järkyttäviä määriä, varmaan parinkin tuhannen kalorin edestä. Viikonloppuna meni tuosta noin vaan 6-pack marspatukoita (212kcal per patukka) ja suklaalevykin uppoaa äkkiä kokonaan. Suklaa, se syntisen hyvä addiktio.
     Kärsin ihan kirjaimellisesti vieroitusoireita, jos en saa makeaa. Makeanhimo on koko ajan. Tulen kiukkuiseksi ja jopa pää tule kipeäksi ja saattaa iskeä kamala väsy. Ei pysty keksittymään mihinkään tai nauttimaan mistään, kun mieliteot täyttävät ajatukseni. Hormonit pahentavat mielitekoja, silloin se on miljoona kertaa pahempaa.
     Ensimmäiset kaksi viikkoa ovat pahimmat, sitten - todella hitaasti - alkaa helpottaa. Mutta ei se himo silti ikinä häviä. Sitä vastaan joutuisi taistelemaan joka ikinen päivä lopun elämää. Joka päivä on tehtävä uusi tietoinen päätös herkkulakosta. Ja arvatkaa pystyykö siihen henkilö, jolla on heikko luonne ja itsekuri? No eipä niin. Välillä luovutan ihan totaalisesti ja annan mennä vaan. Mutta välillä minuunkin iskee taistelutahto, suomalainen sisu. Sillä koitan selviytyä aina yhdestä päivästä kerrallaan ja jokainen päivä ilman on plussaa. Tiedän että olisi helpompaa olla kokonaan syömättä karkkia, mutta toisaalta en minä halua elää niin. Haluan nauttia hyvästä ruuasta ja herkuista. Niiden eteen vain pitäisi oppia tekemään töitä.

Haaveilen siitä että saisin arjen ruokavalion kuntoon, eli jos perusruoka olisi terveellistä ja ravitsevaa, mahdollisimman hiilaritonta ja sopivasti rasvaa ja proteiinia. Sitten sen päälle voisi joskus herkutella, maltilla. Ja kun pääsisi kolmisen kertaa viikossa harrastamaan hikiliikuntaa, se kuittaisi herkuttelua niin, ettei paino nousisi koko ajan. Kun pysyisi edes samana, niin olisin jo ihan tyytyväinen.

Mutta enpä tiedä onko tähän olemassa mitään helppoa ratkaisua. Minusta tuntuu, että herkuista kieltäytyminen vaatii sitä sisua ja itsekuria ja jotenkin minun täytyy niitä nyt ruveta harjoittamaan. Nimenomaan päivä kerrallaan. Ja vinkkejä otetaan vastaan. Mutta muistakaa, suklaanhimoa ei helpota mikään korvaava makea. Joten ihan turha syödä jotain muuta makeaa, jos sitä suklaata tekee mieli.

Hei, olen
- Se Tavallinen,  suklaaholisti.
    

Mitä sitten?

Todella hankala aamu tänään. Oli taas kovin lähellä etten jäänyt sänkyyn makaamaan, enkä edelleenkään ole herännyt tähän päivään saati motivoitunut työntekoon. Nukuin liian vähän ja alakulo vain tuntuu voimistuvan päivä päivältä, vaikka hetken jo luulin toisin. Töihin raahauduin silti, koska.. no, mitä muka olisin sanonut syyksi etten tule? En jaksa? Työkaverit ovat liian läheisiä jotta pystyisin sepittämään mitään, mutta millä selitän oikean syyn ilman että vaikutan vain laiskalta? Tätä olen pohtinut ennenkin..

Yhtä toista asiaa olen pohtinut jo jonkun aikaa. Nimittäin tulevaisuutta. Nykyinen työni loppuu ensi kuun jälkeen ja yksi elämänvaihe tulee päätökseen. Aika hermostuttavaa itse asiassa.. Pomon kanssa on ollut puhetta, että jatkoa olisi ehkä olemassa, vain toisessa työtehtävässä. Opeteltavana olisi siis ihan uusi työ, vain samassa firmassa.
     Tämä on toisaalta huojentava tieto; palkka on aina postiivinen asia, etenkin nyt murehdittuani taloudellista tilannettamme. Minua lämmittää myös ajatus siitä, ettei tarvitse menne ihan uppo-outoon työpaikkaan vaan sama firma ja ihmiset. Työmatka lyhenisi roimasti. Ja toki imartelee myös se, että minut halutaan pitää firmassa, en siis ole ihan huono työntekijä ollut masennuksestani huolimatta. Olen myös itse ajatellut että pitäisi opiskella/opetella juurikin tuota alaa, koska liittyy ammatti-alaani isosti.
     Mutta, ja aika isokin mutta. Jaksanko? Pärjäänkö? Osaanko? Ihan uutta asiaa pitäisi opetella taas alusta alkaen. Lähin työkaveri olisi se ei mukavin tyyppi firmassa, joten seuraako tästä itsetunnon alenemaa ja epäuskoa omiin kykyihin? Onko minulla oikeasti riittävästi voimavaroja keskittyä uuden opetteluun? Enkä ole edes varma pidänkö siitä työstä, tosin ainahan voi lopettaa. Isoimpana ongelmana on epäusko itseeni ja omiin voimavaroihini..

Ennen kuin kuulin mahdollisesta jatkosta, olin ajatellut mielessäni jo että saan hetken olla vain kotona. Toipua työelämän tuomasta väsymyksestä. Rauhassa miettiä ja katsella uusia töitä. Lapsen pitäisin ainakin osapäiväisenä hoidossa, pari päivää viikossa. Minulla kun kuitenkin on ihan oikea syy lapsi hoidossa - äiti kotona -asetelmaan, en minä huvikseni niin tekisi.

Tätä koko tilannetta hankaloittaa se, että olen myös pohdiskellut tosiaan alan vaihtoa ja opiskelua. Psykologia toisaalta kiinnostaa, vaikka siitäkään en tiedä onko se minun alaani. Pitäisi vähän selvitellä kuinka pitkät opiskelut siihen vaaditaan. Tämän takia edessä saattaisi olla jopa muutto. Olen leikitellyt ajatuksella, että muutan viikoiksi asumaan opiskelupaikkakunnalle, jolloin muu perhe siis jäisi nykyiseen kotiin. Saisin iltaisin rauhassa keskittyä kouluun ja saisin myös tarvittavaa lepoa, koska rankkaahan se tulisi olemaan. Viikonloput sitten aina perheen kanssa.
     En ole puhunut tästä vielä miehelleni mitään. Arvaan, ettei hänen reaktionsa olisi niin kovin myönteinen. Kukapa haluaa jäädä yksin pyörittämään arkea? Mutta toisaalta, kyllähän on paljon perheitä, missä esim. isä on reissuhommissa viikot. Miksen siis minäkin voisi olla? Toki sopeutuminen olisi itse kullekin hankalaa eikä se välttämättä tulisi toimimaan alkuunkaan, mutta mikä estää yrittämästä? Tämä saattaisi olla jopa paljon toimivampi konsepti meille. Silti epäröin kovasti..

Mitä minä haluan tehdä isona? Seuraavan parin vuoden aikana? Tai edes syksyllä?Kukahan sen osaisi minulle kertoa..

- Se Tavallinen

Apeutta ilmassa

Tällä viikolla on tuntunut kovin vaikealta olla töissä. On tullut vähän laiskoteltua, lykättyä hommia eteenpäin. Vaikkakin oma tunnollisuuteni ei anna minun laiminlyödä töitäni, mutta siirrän niitä tuonnemmas kunnes on pakko tehdä. En tunnista tätä olotilaa. Onko se stressiä, ahdistusta, väsymystä? Apea ja alakuloinen, vakava ja mietteliäs. Syytä en keksi. En koe tämän olon olevan suoraan johdannainen mistään tapahtuneesta, kun ei ole ollut mitään merkittävää. Raha-asioista olen kyllä stressannut, mutta sekin tuntuu helpottaneen.

Tiedän että tällaisia päiviä on, mutta että tämä vain jatkuu ja jatkuu.. Viime vuonna huomasin samaa juuri näin syksyn korvilla, jolloin myös hyvin jatkunut hyvinvointi-projektini lähti menemään laskusuuntaan. Syksy on minulle rankinta aikaa, ja olen tässä harkinnut, että pyydän lääkäriä nostamaan lääkitystäni isommalle annokselle.

Hyvin kestänyt pyöräily-innostukseni on alkanut hiipumaan töihinpaluun myötä. Iltaisin ei tahdo jaksaa mitään hikilenkkiä vetää töiden jälkeen. Viikonloppuna kyllä, mutta kerta viikkoon on aika vähän.. Lisäksi herkkujen määrä on lisääntynyt huomattavasti, enkä yhtään ihmettele miksi paino vain nousee ja nousee.. Eilen tuossa mietinkin, että karkit hallitsevat minua, enkä minä niiden syömistä. Voiko sitä sanoa jo ongelmaksi, riippuvuudeksi? Mistä on saatavilla apu?

Eilen uuvuin kun yhtäkkiä tuntuu tapahtuvan niin paljon kaikkea, eikä voimat tahtoneet riittää. Eikä kyse ollut kuin pojan kanssa lääkärissä käynnistä, hänen hoitotavaroidensa pakkaamisesta viikonlopuksi, tavaroiden myyntiä ja tämän päivän aikataulujen miettimistä. Töistä vanhemmille, sieltä kutsuille. Miehelle selostin pojan näytteenoton ja mitkä tavarat pitää muistaa ottaa mukaan ja koska pitää olla paikalla. Olin ihan naatti tämän jälkeen. Nyt toivon vain ettei pojalla ole kummempaa tai että ainakin saadaan lääkkeet, jotta voidaan jättää hoitoon vanhemmilleni. Saisin huilattua ja tehtyä kaikenlaista omaan tahtiini.

Mene pois tyhmä olo!

- Se Tavallinen

Oivallus

Minua usein ahdistaa kun olen vastuussa lapsemme hoidosta ja viihdyttämisestä. Olen miettinyt mistä se johtuu ja lähinnä yhdistänyt sen niihin tunteisiin mitä koin ollessani vielä kotona äitiyslomalla. Muun muassa kun olin todella väsynyt ja toivoin pojan vain nukahtavan ja katselin ja odotin epätoivoisena kun se kesti ja kesti..

Eilen illalla istuin lapsen sängyn vieressä odottamassa hänen nukahtamistaan ja koin ihan valtavaa ahdistumisen tunnetta. Minä tärisin ja koitin vain keskittyä hengittämiseen, tuntui etten saa tarpeeksi happea. Yritin miettiä kaikkea muuta, poika kuitenkin oli ihan rauhassa, vähän liikahteli välillä vain. Sitten tajusin mistä se tunne johtui. Juuri eilen puhuimme psykoterapeutin kanssa aiheesta.

Psykoterapeuttini sanoi minua eräänlaiseksi 'organisaattoriksi'. Minä siis suunnittelen, mietin ja sitten delegoin muille. Olen tottunut siihen että muut tekevät asioita puolestani. Olen aika ovelakin siinä ja tämä piirre on alkanut minua häiritsemään. Haluaisin ottaa itse vastuun itsestäni ja hoitaa asioita myös itse, oma-aloitteisesti. Mieheni on sen tyylinen että tekee jos pyydän, eikä siis auta asiaa. Olen myös aika paljon siirtänyt vastuuta ja päätöksiä muille, muut päättävät minun puolestani. Toisaalta taas saatan silti tehdä kuten itse haluan. Lähinnä muille sysäämäni asiat ovat sellaisia, mitkä ovat mukavuusalueeni ulkopuolella tai muuten vain tylsät ja ikävät jutut, mitkä ei voisi vähempää kiinnostaa.

Oivalsin siis eilen, että olen joutunut lapsen kanssa tekemään paljon sellaisia asioita, mitkä ovat mukavuusalueeni ulkopuolella tai eivät tapahdu silloin kuin minulle sopisi. Ja se tuo sitten ahdistuksen, kun ne ovat asioita mihin en voi vaikuttaa. Välillä olen jopa ajatellut etten pidä lapsestani koska en viihdy aina hänen kanssaan, mutta asia onkin niin, etten saa tehdä asioita silloin kun itse haluan, vaan silloin kun lapsi niitä tarvitsee tai vaatii. Poikani on minulle rakkainta maailmassa, mutta luonteeni näyttäisi olevan vain sellainen, etä minulla on vaikeuksia sopeutua muiden asettamiin sääntöihin, haluan päättää niistä itse. Tehdä asiat silloin kun itse olen valmis.

En muista että ennen olisi ollut näin räikeää, koska en toisaalta ole ikinä kapinoinut niinkuin nyt vaikka teinien ajateltaisiin tekevän. Itse olin kiltti ja sain lähes aina mitä pyysin, koska osasin olla pyytämättä liikaa tai väärään aikaan. Tuleepa kovin manipuloiva olo, mutta tunnistan kyllä tätä itsessäni.

En ole juurikaan ikinä joutunut tekemään työtä sen eteen mitä olen saanut, tajuan sen nyt. En silti koe olevani mikään hemmoteltu. Mutta olen päässyt jopa liian helpolla ja nyt se sitten kostautuu kun on aika ottaa sitä vastuuta. Kuten varmaan aiemmin olen kirjoittanut, lapsi on ollut ensimmäinen iso vastuu minulle, joten ei ihmekään kun tämä vastuu tuntuu rankalta ja laittaa miettimään. Ehkä on ihan hyväkin siis ettei poika päästä minua helpolla. Joudun miettimään ja kasvamaan hänen mukanaan.

Äidin ja pojan kasvutarina.

-Se Tavallinen

Synkeä olotila

Tänään on otsikon mukainen fiilis pään sisällä. On tunne avautumisen tarpeesta.  Chinah - Away from me soi spotifyssa ja yritän päästä taas töiden makuun loman jälkeen. Voisiko tämä olla vain lomalta paluu -masennusta? En ihmettelisi.

Töissä on mukavan rauhallista ja otankin ihan rauhassa. Töihin liittyen minulla on jonkin verran stressiä, mutta se liittyy tulevaan. Syksyllä saisin ehkä jatkaa samassa firmassa, mutta siirtyisin nykyiseltä alueelta ihan uuden asian pariin ja epäröin omaa pärjäämistäni. Tiedän että syksy on muutenkin aina raskasta aikaa minulle ja nyt pitäisi opetella ihan uusi ala. Olen myös iloinen tästä mahdollisuudesta, koska itsekin olen sitä ajatellut ja nyt olisi mahdollisesti tarjolla suoraa käytännön kokemusta, jonka olen todennut parhaaksi oppimiskeinoksi itselleni. Aiemmin pelotti jäädä kotiin, nyt pelottaa jäädä töihin. Kuinka jaksan? Mutta kuten työkaverini sanoi, he kyllä tietävät minkälaisen paketin minusta saavat. Yritän lohduttaa itseäni sillä, että voihan sitä aina kokeilla ja jos ei onnistu niin aina löytyy jotain muuta. Tarvitsen vain aikaa kai sopeutua ajatukseen ja sitten vasta innostun. Toivottavasti. Harkitsen myös lääkityksen nostamista ainakin syksyksi, ennakoidakseni jokavuotista syysmasennusta.

Eilen näin taas kavereitani ja keskustelut heidän kanssaan saivat minutkin pohtimaan omaa tilannettani jälleen kerran. Yksikin sanoi jossain asiayhteydessä - olikohan silloin kun sanoin välillä kaipaavani vapautta ja itsenäisyyttä- että "Ai että säkö tulisit sanomaan joku kerta sillee 'Me miehen kanssa erottiin' ". Ilmeisesti kaikki kuvittelevat että me emme ikinä voi erota. Hämmästyin ihan, miksei? Kaikki näkevät meissä vain sen puolen mitä haluamme näyttää, ja päällisin puolin meillä onkin kaikki hyvin. Mutta jotain itsestäni kertoo se, että olen väliaikaisesti laittanut vihkisormukseni laatikkoon, koska en tunne olevani sen käyttämisen arvoinen. Tämä ei siis johdu miehestä vaan itselläni on sellainen tunne etten ole oikeutettu käyttämään sormusta tällä hetkellä, koska tunnen olevani niin huono puoliso ja vaimo.

Olen kokenut nyt taas myös paljon huono äiti -fiiliksiä jostain syystä. Vaikka olikin todella ihanaa eilen kun menin lastani hakemaan hoidosta (ensimmäinen hoitopäivä kuuteen viikkoon) ja pieni poika kirmasi täyttä vauhtia syliini ja rutisti tiukasti. Onko mitään sen voittanutta? Vaikkakin pian poika meni menojaan ja sanoi 'Meenny, mä jään tänne', heh. Siinä hetkessä kuitenkin ajattelin että olen tehnyt jotain oikein kun äitiä oli vähän ehtinyt tulla ikävä. Hieman lievensi tunnettani siitä että olisiko pojan parempi kasvaa ilman ailahtelevaa äitiään. En vaan halua aiheuttaa hänelle mitään vahinkoa omalla käyttäytymiselläni.

Tämä blogi on oma huolisyöppöni ja vähän onneksi kevensi sydäntäni tällä kerralla. Olisi tämä parempi paikka purkaa huolia ja tunteita kuin ruoka ja herkut.. Yhtenä päivänä söin kokonaisen suklaalevyn ja podin huonoa omatuntoa ja oloa. Yritin jopa työntää sormet kurkkuun, mutta en osannut sitäkään ja nauroin ironisesti itselleni, en ole tässäkään hyvä.

- Se Tavallinen

Teeskentelijä

Olen huomannut itsessäni yhden kummallisen puolen. En oikein ymmärrä sitä vielä. Tajusin kuitenkin, että se on kulkenut mukanani ihan lapsesta saakka.

Olen nimittäin keskimmäinen lapsi ja eräänlaisena luovijana huomiota herättämättä kulkenut siskojen välissä. Mutta minulla oli yksi asia, jolla sain joskus itselleni kaiken huomion. Minulla on nimittäin aina ollut jos jonkinlaista eriskummallista vaivaa, joita on sitten selvitelty. On ollut päänsärkyä, mahakipuja, ihottumaa, selkäkipua jne. En minä niitä keksinyt itse, ne olivat minulle kyllä ihan todellisia. Mutta kun näitä sitten lääkärillä tutkittiin, sain aina äidin huomion kokonaan itselleni. Lääkärikäynnit keskussairaalalla tai yksityisellä olivat joitain parhaimpia hetkiä lapsuudessani, kun sain viettää aikaa kaksin äidin kanssa.

Huomaan että minussa on edelleen vähän samaa. Välillä toivon että olisin oikeasti kipeä, että saisin vain olla ja saisin huomiota muilta. Joskus kipeänä maatessani sängyssä kuuntelemassa muun perheen touhuja ja nauruja, tulee tunne että tässä minun kuuluukin olla, tämä on minun paikkani. Olla erillään muista, kuunnella muiden elämää ja itse maata sängyssä pystymättä tekemään mitään, tarvimatta tehdä mitään. Terapeuttini mielestä minä vain nautin kun kerrankin vastuu arjen pyörittämisestä on kokonaan jollakin muulla, mutta en ihan täysin yhdy tähän. Vaikkakin siinä piilee totuuden siemen.

Kun olin raskaana, vetosin raskauteen kun en jaksanut tai halunnut tehdä jotain. Minulta tuntuu löytyvän aina jokin tekosyy olla tekemättä asioita joita en halua. Pysyttelen paljon omalla mukavuusalueellani ja aika hyvin olen saanut aina tahtoni läpi. Syitä minulta löytyy kyllä joka lähtöön.

Pelkään toisaalta, että kun toivon joskus olevani oikeasti kipeä, tulen vielä jonain päivänä sitten oikeasti sairastumaan vakavasti. Välillä tuntuu että kerjäämällä kerjään sitä. Minusta vain tuntuu paljon luonnollisemmalta maata sängyssä peiton alla ja seurata vierestä muiden elämää, kuin itse mennä keskelle sitä, ymmärrättekö? Olen muutenkin vähän sellainen sivustaseuraaja, enkä halua vastuuta itselleni. Epäilen etten jaksa kantaa sitä.

Onko minussa siis jotain 'teeskentelijän' vikaa? Ehkä olen tietyllä lailla luulosairas ja käytän sitä hyväkseni? Miksi ihmeessä karttelen vastuun ottamista? Ehkä vain haluankin olla sairas olematta sitä oikeasti?

Niin paljon kysymyksiä, niin vähän vastauksia.

-Se Tavallinen