Tuo kysymys voisi koskettaa niin montaakin eri asiaa. Tällä kertaa on kuitenkin kyse avioliitosta ja rakkaudesta. Onko rakkaudessa edes rajoja? Avioliitossa on, sehän on selvää.
Olemme olleet pian viisi vuotta naimisissa, yhdessä tuplasti. Olimme molemmat 16 vuotiaita ihmisen alkuja, kun löysimme toisemme. Se oli salamarakkautta, paita ja peppu -fiilistä ensimmäisen vuoden ainakin, emme nähneet kuin toisemme. Olemme kasvaneet yhdessä, olemme kasvaneet yhteen. Emme ole kaksi erillistä ihmistä vaan olemme yhtä. Ja niin ei ihan saisi olla.
Tässä on ympyrä, jossa lukee parisuhde. Sen sisällä on kaksi muuta erillistä ympyrää, joissa lukevat parisuhteen osapuolten nimet. Me kasvoimme niin, että emme olleet kaksi erillistä ympyrää, vaan sellaiset lähes sisäkkäin olevat ympyrät. Nyt viimeisen noin vuoden aikana olen alkanut pyristellä erilleen. Silloin tällöin tulee kausia, kun en ole varma pyristelenkö erilleen miehestäni vai parisuhteesta, jos ymmärrätte. Tavoitteenani olisi jäädä parisuhteeseen, mutta olla ihan oma erillinen ympyräni ja se on nimeltään minä itse. Tätä on minunkin vaikea ymmärtää, saatikka mieheni jolle ammattilainen ei ole selittämässä asiaa.
Välillä turhaudun mieheeni, kun tuntuu ettei hänellä ole ymmärrystä nähdä päällimmäisten tunteideni taakse. Tiedän etten ole mitään parasta vaimomatskua ollut pitkään aikaan ja luultavasti hänen sijassaan olisi aika tukalaa olla välillä. Olen paljon kiukkuinen, haluan omaa rauhaa, en pidä läheisyydestä. Tämä on minun kasvuni ja muuttumiseni aikaa, eikä se voi olla helppoa. Tätä voisi verrata murrosikään, ainoa ero on vihan kohteella. Minulla oli helppo murrosikä, ehkä se nyt kostautuu. Tuntuu että minun täytyy saada vähän koetella itseäni ja muita, tuulettua ja toisaalta tuntea itseni rakastetuksi. Jos mieheni sanoo väärän sanan tai käyttäytyy mielestäni oudosti, saatan pimahtaa ja huutaa ihan turhan takia. Mutta en voi sille mitään. Koen, että minun täytyy saada päästettyä tunteeni ulos tai tukahdun niihin.
Palatakseni otsikkoon. Mielessäni liikkuu usein kysymys siitä, milloin ja millä syillä on oikea aika lopettaa pitkä suhde? Mies on sanonut tukevansa minua ja pysyvänsä rinnallani, mutta samalla minulla on pelko siitä voiko hän todella pitää sanansa? Ja sitten taas toisaalta kun itse haluan kasvaa, kehittyä ja muuttua, voinko tehdä sitä jos 'junnaan' samassa parisuhteessa kuin teininä? Välitän miehestäni todella paljon, mutta en osaa sanoa rakkaudesta. Mies taas tuntuu pitävän minusta entistä tiukemmin kiinni kun minä pyristelen kauemmas. Enemmän minusta tuntuu, että olemme vain kavereita jakamassa arjen. Jos eroaisimme, mitä tuntisin; Helpotusta, surua, tuskaa, katumusta, vapaudentunnetta, salattua iloa? Vapauden tarve on nyt suurempi kuin koskaan. Sitä on vain vaikea toteuttaa kun on mies, talo (ja laina) sekä lapsi. Entistä vaikeammaksi tekee, kun mies ei ymmärrä. Kukaan ei ymmärrä.
Vai olenko minä vain lakannut yrittämästä?
- Se Tavallinen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti