keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Osa-aikainen

Olen tällä kuulla ollut töissä huimat kaksi päivää. Jos kaikki menisi kuin sovittu, tänään olisi jo kuudes työpäiväni. Olen siis kaksipäiväisellä työviikolla ollut lokakuun alusta ja tällä tietoa näin jatketaan marraskuun loppuun asti. Syy miksi en ole nyt ollut töissä; rasittava, ärsyttävä, pitkittynyt korvatulehdus. Kaulan imusolmukkeet ovat turvoksissa ja arat  ja korva tukossa ja kipeänä. Pian jo kaksi viikkoa. Tänään aloitin toisen ab-kuurin jos se auttaisi. Harmittaa ja suututtaa kun hyvät 'vapaa-päivät' menevät harakoille. Vaikka onneksi on vielä marraskuukin.

Jos ei sairastelua oteta lukuun niin on ollut ihanaa olla kotonakin välillä. Käyn töissä vähän tuulettumassa ja sosialisoitumassa ja muuten nautin olostani kotona pojan kanssa. On mieletöntä kun on aikaa tehdä asioita, kuten käydä kunnolla ulkoilemassa ja vaikka myydä pojan pieniä vaatteita pois nurkista ja nähdä kavereita. Olin todellakin tällaisen rennomman ajanjakson tarpeessa. Varsinkin nyt kun aloitan ihan täysin uuden työn marraskuulla ja siirryn taas takaisin asuinpaikkakunnalle. Surettaa jättää ihanat työkaverit, mutta iloitsen työmatkan lyhenemisestä ja uusista haasteista. Ja onneksi olen edelleen samassa firmassa joten olen yhteydessä ja näen myös vanhoja työkavereitani aika ajoin. Ja tässä työtehtävässä minulla on vihdoin mahdollisuus myös vakituiseen työhön, mikä on aika huikeaa.

Olen siis osa-aikainen työntekijä ja osa-aikainen kotiäiti. Tulevaisuudennäkymät ovat positiivisia. Myös ahdistus kotonaolosta pojan kanssa on hälventynyt ja olen osannut siitä myös nauttia. Tästä ajanjaksosta jää paljon parempi kokemus ja muistot kuin siitä ahdistuksen ja masennuksen täyttämästä vauvavuodesta.

Psykoterapiakäynnit harvennetaan pian joka toiseen viikkoon, juuri sain uuden lausunnon ensi vuodelle ja toivon että menee Kelalla läpi. Vielä on töitä tehtävänä, mutta lääkkeiden ja terapian yhteisvaikutuksella olo ja vointi ovat huomattavasti jo paremmat. Hiljalleen tuntuu että voi keskittyä tulevaisuuteen eikä vain yrittää selviytyä päivästä toiseen. Kuten blogin hiljentymisestäkin huomaa, ei ole tarvinnut purkaa alakuloisuutta ja ahdistusta enää, kun sitä ei juuri ole ollut. Toki on myös huonompia kausia ja aina tulee olemaan, mutta sitä varten ovat blogi, ystävät ja liikunta. Niillä pääsee pitkälle.

Kunhan vielä tämä pirullinen korvatulehdus paranisi.

- Se Tavallinen

tiistai 8. syyskuuta 2015

Lääkitys

Kävin eilen aamulla työterveyslääkärillä puhumassa olosta ja lääkityksestä. Minulla oli kesällä sellainen olo, että lääkkeestä ei ole apua. Mutta päätimme katsoa vielä yhden paketillisen eteenpäin ja palata asiaan. Ja kyllä huomaan nyt kuitenkin että lääke on vaikuttanut olooni. Eilen kun menin niin sanoin kuitenkin että haluan annostusta nostettavan. Olen tyytyväinen tähän kyseiseen lääkevalmisteeseen, mutta tiedän itseni. Syksy on raskainta aikaa ja kesäloman jälkeen olen ollut alakuloisempi kuin koko kesänä. Olen siis syönyt vain 5mg annostusta ja nyt se nostettiin 10mg, aloitin tänään. Toivon ettei siitä tule mitään sivuvaikutuksia ja jään mielenkiinnolla odottamaan kuinka tämä annostus vaikuttaa minuun.
     Lääkäri totesi minun olleen viimeksi hiukan apaattisen oloinen ja nyt kuulemma tunnuin olevan energisempi ja koenkin että olen, tarmoa ja jaksamista löytyy enemmän. Jaksan ja viitsin tehdä asioita jotka aiemmin olisivat vain jääneet. Toisaalta välillä on sellaista että pitäis koko ajan tehdä jotakin, että olen vähän kuin liiankin levoton enkä pysy paikallani. Tätä oli etenkin ihan ensimmäisen kuukauden aikana kun aloitin lääkkeet, sitten olo tasaantui. Toivottavasti nyt ei tule samanlaista, vaikka se olikin ihan hauskaa vaihtelua kun yleensä en ole yhtään sellainen duracell-pupu.
     En muista olenko jo kirjoittanut, mutta kun aloitin masennuslääkkeen, ensimmäiset kaksi viikkoa olivat ihan hirveitä. Mieliala vaihteli jatkuvasti ylösalas ja olin välillä todella huonona, erittäin kiukkuinen ja huonoa seuraa. Minulle sanottiin että niin voi käydä ja että myös itsemurha-riski on isompi sen parin viikon ajan, hassua toisaalta. Mutta helpotti kun olin tietoinen asiasta ja sinnittelin sitten vain sen aikaa että lääke alkoi toimimaan. Myös pahoinvointia voi olla ja välillä minulla onkin, mutta ainakaan tähän mennessä se ei ole vielä huomattavasti häirinnyt. Eipähän tule syötyä tai herkuteltua liikaa.
     Siitä puheen ollen. Tuttuni - joka syö myös samaa lääkettä - sanoi että hänellä ruokahalu vähenee ja paino tippuu itsestään kun on lääkityksellä. Minulla taas paino vain nousee ja nousee, lääkityksellä tai ei.. Herkuttelen myös ihan reippaalla kädellä, enkä saa itsestäni otetta. Olisikohan pitänyt pyytää jotain ruokahalua hillitsevää lääkettä samalla? No se on kyllä se tapaherkuttelu mikä painoa nostaa, tavallista ruokaa syön mielestäni aika kohtuudella kuitenkin, vaikkakin myös siinä on parantamisen varaa. Jospa saisin pian sellaisen tarmonpuuskan, että pystyisin herkuttelemaan kohtuudella. Ajatustyötä se vielä vaatii kuitenkin.

En ole kovin lääkevastainen ihminen, mutta en myöskään tykkää turhaan syödä lääkkeitä. Minulla on nyt siis tyroksiini, depressiolääke ja allergialääke jatkuvassa käytössä. Allergialääkkeestä haluaisin päästä eroon, koska koen sen turhaksi. Minulla on kysta nenässä ja allergialääke pitää siitä aiheutuvat oireet, kuten paineentunteen, poissa. Mutta mieluummin poistattaisin kystan ja lopettaisin lääkkeet, en näe mitään mieltä syödä lääkettä tällaisen takia.
     Tyroksiini, depressiölääke ja terapia ovat mielestäni hyvä yhdistelmä nykyiseen tilanteeseen. Tyroksiinin avulla olen huomattavasti virkeämpi ja aivot toimivat paremmin. Depressiolääke ja terapia taas auttavat henkiseen olooni, pitävät enimmän ahdistuksen, alakuloisuuden ja apaattisuuden poissa. Mutta en minä silti ihan toiseksi ihmiseksi muutu. Minussa on edelleen ne samat luonteenpiirteet kuin ennenkin.

Ajattelin että on hyvä kirjoittaa hieman, milä tavalla koen lääkkeiden vaikuttavan minuun. Siitä kun ei kuitenkaan ehkä hirveästi kerrota ja toki jokaisella ne toimii eri tavalla. Jos tätä lukee joku joka yrittää sinnitellä ilman lääkkeitä, niin sanon ettei kannata. Se auttaa sinut vähintäänkin alkuun paranemisessa. Paras yhdistelmähän tietenkin on lääke+terapia. Lääkkeellä autetaan vain nykyiseen oloon ja terapialla puututaan siihen, mikä aiheuttaa sen olon. Minäkin aikani sinnittelin, mutta elämä on nyt niin paljon parempaa kuin vaikkapa vuosi sitten, että melkeinpä kaduttaa etten suostunut jo aiemmin myöntämään itselleni että olen masentunut, olisin päässyt niin paljon helpommalla.

Suunta on vain ylöspäin.

- Se Tavallinen

keskiviikko 2. syyskuuta 2015

Save me

Netissä tuli eilen vastaan juttu tytöstä, joka otti tatuoinnin reiteensä. Muille ihmisille siinä näyttää lukevan 'Im fine', mutta kun katsoo tytön näkökulmasta, siinä lukee 'Save me'. Tyttö kirjoitti masennuksestaan ja kuvaili sitä seuraavilla lauseilla, jotka olen suomentanut vastaamaan paremmin itseäni:

Minulle masennusta on ne päivät, jolloin tunnen itseni surulliseksi, ilman syytä.

Masennusta on ne aamut kun en koe pystyväni nousemaan sängystä.

Masennusta on jatkuva nukkuminen tai unettomuus ja ainainen väsymys.

Masennusta on tekemättömät kotityöt, joihin en vain kokenut pystyväni.

Masennusta on ne hermoromahdukset, jotka tulevat ilman syytä.

Masennusta on älytön herkkujen mässäily tai ruokahaluttomuus.

Masennusta on ne hetket kun alan itkeä, koska olen hämmentynyt, vaikka asiat menevätkin niinkuin niiden piti mennä.

Masennusta on ne 10 ekstrakiloa, joita kannan aina rintani päällä.

Masennusta on tarve pitää ajatukseni kiireisenä (esim. sosiaalinen media,  elokuvien tai sarjojen katsominen, päätön surffailu ja puhelimella näpyttely), koska en voi pysähtyä ajattelemaan itseäni.

Masennusta on ihmissuhteiden kuivuminen kokoon, koska olen niin kykenemätön toimimaan.

Masennusta on satuttavat ajatukset itseäni kohtaan.

Masennusta on ne kyyneleet jotka vierivät, koska tunnen itseni niin riittämättömäksi silloin, kun minun pitäisi olla onnellinen ja tyytyväinen.

Näissä lauseissa tyttö oli onnistunut mielestäni erinomaisesti kiteyttämään sen, kuinka avuttomalta tuntuu olla masentunut ja kun muut eivät ymmärrä sitä. Ihmiset saattavat pitää laiskana ja itsekkäänä, välinpitämättömänä ja riidanhaluisena, kun eivät tiedä paremmin. Älä siis tuomitse tai oleta, vaan kysy. Ymmärrä.

- Se Tavallinen

perjantai 28. elokuuta 2015

I need a break

It's nice to write in another language sometimes. I'm not an expert, but I think you can all understand my point in here. This is just for fun now, not continuous thing, don't worry.

I really feel that I need a break for everything in my life. I mean work, family, home.. I have this overwhelming feeling, like I'm suffocated by all those thing that forms my everyday life. I wake up in the morning having same routines every time; drive to work, get trough the day, drive home piking up boy on the way.  At home we eat, spend time together and then at the evening put the boy in bed always at the same time. Surffing on Internet, showering, watching tv, going to bed and then start at the beginning all over again. It's like going round and round and round... But am I going forward, backwards or on the same spot? I wish somebody could tell me that.

Sometimes I just want to shout out STOP! Like time would stop for a minute so my mind gets by everything that's happening. Too much at once, but still not enough? I'm stuck in my life surrounding the same things all the time. But meanwhile I hate changes, it takes me a while to adapt.

My therapist thinks that I have lived my life so far like everyone else wants me to (or what I thought I want) and now Im really thinking what I want now or in the future. Who I want to be when I grow up? Job and career are closely related to that of course and also the place I wanna live in and who lives there with me. Hobbies are important too, how I want to spend my spare time. She said that I have potential, 'cos I'm little restless and motivated. But it's just not only up to me. What if my husband refuses to support me in what I choose?

There is a fair amount things to think about. But how people make the decision?

- The Usual

torstai 27. elokuuta 2015

Korviavihlovaa

Viime yönä poika vaan huusi ja huusi. Mikään ei ollut hyvä. Ei halunnut nukkumaan, ei sänkyyn, ei syliin, istui vaan lattialla ja huusi. Halusi maitoa eikä sitten halunnutkaan ja koko ajan huusi. Minä yritin olla lempeä, tiukka ja kaikkea siltä väliltä, mutta mikään ei auttanut. Äiti ei saanut tulla viereen, mutta ei saanut lähteä poiskaan. Sitä kesti varmaan puoli tuntia. Minun pääni sisällä olevan lämpömittarin asteet vain nousivat ja nousivat, kunnes noin yhden milliosan päässä kiehumispisteestä jätin pojan sohvalle huutamaan ja menin takaisin nukkumaan. Sitten mies nousi, vei patjan ja petivaatteet lapsen huoneeseen ja haki pojan sinne kanssaan nukkumaan. Ei mennyt kauaa kun talo hiljeni. Sitten aukesi tämän äidin kyynelkanavat ja annoin kaiken tulla. Itkin kuin heikkopäinen jonkun aikaa, kaikkea väsymystä, turhautumista, epäonnistumista..

Minulla on ollut jonkinasteisia nukahtamisvaikeuksia jo hetken. Illalla en tahdo saada unenpäästä kiinni ja yleensä pyörin sängyssä ainakin tunnin. Sitten kyllä nukun hyvin, mutta unta kertyy ihan liian vähän kun herätyskello jo soi. Viime yönä olin nukkunut noin tunnin kun poika heräsi. Kun vihdoin itse uudelleen rupesin nukkumaan, ehdin saada unta vielä ehkä viitisen tuntia. Tänään ajoin aamulla 25 minuutin matkan töihin ja sitten täältä lähden ajamaan terapiaan reilun tunnin matkan päähän ja sieltä takaisin kotiin noin kolme varttia. Kuuden tunnin unilla ei paljon naurata, kun muutenkin niin tuskainen olo.

Sain sentään äsken varattua lääkäriajan reilun viikon päähän ja haluan kyllä nostaa annosta, en pärjää enää tällä. Vaikka muka olo on ihan hyvä, mutta kun alkaa miettimään kaikenlaisia oireita, niin on kyllä pakko myöntää että syvemmälle mennään. Toivon että terapeutti tänään kuuntelisi minua. Joskus tuntuu että se on vain toisinpäin. Ehkä uskallan tänään jopa sanoa siitä hänelle.

Mitähän mieltä piristävää keksisin tähän syksyyn?

- Se Tavallinen


tiistai 25. elokuuta 2015

Riippuvuus

Tunnistan itsessäni kyllä, että jään helposti koukkuun. Oli kyseessä mikä tahansa. Mm. läheisriippuvuus on ollut tunnistettavaa, tosin koen päässeeni siitä vähän paremman puolelle hiljalleen kun opin luottamaan itseeni. Olen tainnut tietää tämän piirteen itsessäni aina, koska en ole esimerkiksi tupakanpolttoa suostunut ikinä edes kokeilemaan. Tosin pidän sitä muutenkin hirveänä tapana. Alkoholia join vasta täysi-ikäisenä, enkä ole kertaakaan vetänyt överiksi, en vain tykkää alkoholin mausta. Enää en juo kuin ehkä yhden pullon tai tölkin kuukaudessa tai kahdessa. Huumeitakaan en ole kokeillut jos joku sitä epäilee. Siinä ei hyvin kävisi minun kohdallani. Tai tuskin kenenkään kohdalla?

Kyseessä on siis, kuten arvannette, makeisriippuvuus. Olen elämässäni ollut pari kertaa karkkilakossa, jolloin onnistuin kuukauden olemaan ilman herkkuja. Ainoastaan yksi vähän pidempi jakso on ja se on viime kesän laihdutusprojekti, jolloin olin ilman herkkuja ehkä nelisen kuukautta. Taisi siinäkin olla pari karkkipäivää, mutta pystyin kuitenkin vielä jatkamaan niiden jälkeen. Ja kyllä se oli vaikeaa, yhtä tuskaa.
     Olisi ihan mahtavan mielettömän hienoa, jos saisin pidettyä vaikkapa yhden kaksi herkkupäivää viikossa. Mutta ei, vedän sitä rasvaista, sokerista, lisäaineiden kyllästämää suklaata tai muuta karkkia joka ikinen päivä. Pahimmillaan jopa ihan järkyttäviä määriä, varmaan parinkin tuhannen kalorin edestä. Viikonloppuna meni tuosta noin vaan 6-pack marspatukoita (212kcal per patukka) ja suklaalevykin uppoaa äkkiä kokonaan. Suklaa, se syntisen hyvä addiktio.
     Kärsin ihan kirjaimellisesti vieroitusoireita, jos en saa makeaa. Makeanhimo on koko ajan. Tulen kiukkuiseksi ja jopa pää tule kipeäksi ja saattaa iskeä kamala väsy. Ei pysty keksittymään mihinkään tai nauttimaan mistään, kun mieliteot täyttävät ajatukseni. Hormonit pahentavat mielitekoja, silloin se on miljoona kertaa pahempaa.
     Ensimmäiset kaksi viikkoa ovat pahimmat, sitten - todella hitaasti - alkaa helpottaa. Mutta ei se himo silti ikinä häviä. Sitä vastaan joutuisi taistelemaan joka ikinen päivä lopun elämää. Joka päivä on tehtävä uusi tietoinen päätös herkkulakosta. Ja arvatkaa pystyykö siihen henkilö, jolla on heikko luonne ja itsekuri? No eipä niin. Välillä luovutan ihan totaalisesti ja annan mennä vaan. Mutta välillä minuunkin iskee taistelutahto, suomalainen sisu. Sillä koitan selviytyä aina yhdestä päivästä kerrallaan ja jokainen päivä ilman on plussaa. Tiedän että olisi helpompaa olla kokonaan syömättä karkkia, mutta toisaalta en minä halua elää niin. Haluan nauttia hyvästä ruuasta ja herkuista. Niiden eteen vain pitäisi oppia tekemään töitä.

Haaveilen siitä että saisin arjen ruokavalion kuntoon, eli jos perusruoka olisi terveellistä ja ravitsevaa, mahdollisimman hiilaritonta ja sopivasti rasvaa ja proteiinia. Sitten sen päälle voisi joskus herkutella, maltilla. Ja kun pääsisi kolmisen kertaa viikossa harrastamaan hikiliikuntaa, se kuittaisi herkuttelua niin, ettei paino nousisi koko ajan. Kun pysyisi edes samana, niin olisin jo ihan tyytyväinen.

Mutta enpä tiedä onko tähän olemassa mitään helppoa ratkaisua. Minusta tuntuu, että herkuista kieltäytyminen vaatii sitä sisua ja itsekuria ja jotenkin minun täytyy niitä nyt ruveta harjoittamaan. Nimenomaan päivä kerrallaan. Ja vinkkejä otetaan vastaan. Mutta muistakaa, suklaanhimoa ei helpota mikään korvaava makea. Joten ihan turha syödä jotain muuta makeaa, jos sitä suklaata tekee mieli.

Hei, olen
- Se Tavallinen,  suklaaholisti.
    

maanantai 24. elokuuta 2015

Mitä sitten?

Todella hankala aamu tänään. Oli taas kovin lähellä etten jäänyt sänkyyn makaamaan, enkä edelleenkään ole herännyt tähän päivään saati motivoitunut työntekoon. Nukuin liian vähän ja alakulo vain tuntuu voimistuvan päivä päivältä, vaikka hetken jo luulin toisin. Töihin raahauduin silti, koska.. no, mitä muka olisin sanonut syyksi etten tule? En jaksa? Työkaverit ovat liian läheisiä jotta pystyisin sepittämään mitään, mutta millä selitän oikean syyn ilman että vaikutan vain laiskalta? Tätä olen pohtinut ennenkin..

Yhtä toista asiaa olen pohtinut jo jonkun aikaa. Nimittäin tulevaisuutta. Nykyinen työni loppuu ensi kuun jälkeen ja yksi elämänvaihe tulee päätökseen. Aika hermostuttavaa itse asiassa.. Pomon kanssa on ollut puhetta, että jatkoa olisi ehkä olemassa, vain toisessa työtehtävässä. Opeteltavana olisi siis ihan uusi työ, vain samassa firmassa.
     Tämä on toisaalta huojentava tieto; palkka on aina postiivinen asia, etenkin nyt murehdittuani taloudellista tilannettamme. Minua lämmittää myös ajatus siitä, ettei tarvitse menne ihan uppo-outoon työpaikkaan vaan sama firma ja ihmiset. Työmatka lyhenisi roimasti. Ja toki imartelee myös se, että minut halutaan pitää firmassa, en siis ole ihan huono työntekijä ollut masennuksestani huolimatta. Olen myös itse ajatellut että pitäisi opiskella/opetella juurikin tuota alaa, koska liittyy ammatti-alaani isosti.
     Mutta, ja aika isokin mutta. Jaksanko? Pärjäänkö? Osaanko? Ihan uutta asiaa pitäisi opetella taas alusta alkaen. Lähin työkaveri olisi se ei mukavin tyyppi firmassa, joten seuraako tästä itsetunnon alenemaa ja epäuskoa omiin kykyihin? Onko minulla oikeasti riittävästi voimavaroja keskittyä uuden opetteluun? Enkä ole edes varma pidänkö siitä työstä, tosin ainahan voi lopettaa. Isoimpana ongelmana on epäusko itseeni ja omiin voimavaroihini..

Ennen kuin kuulin mahdollisesta jatkosta, olin ajatellut mielessäni jo että saan hetken olla vain kotona. Toipua työelämän tuomasta väsymyksestä. Rauhassa miettiä ja katsella uusia töitä. Lapsen pitäisin ainakin osapäiväisenä hoidossa, pari päivää viikossa. Minulla kun kuitenkin on ihan oikea syy lapsi hoidossa - äiti kotona -asetelmaan, en minä huvikseni niin tekisi.

Tätä koko tilannetta hankaloittaa se, että olen myös pohdiskellut tosiaan alan vaihtoa ja opiskelua. Psykologia toisaalta kiinnostaa, vaikka siitäkään en tiedä onko se minun alaani. Pitäisi vähän selvitellä kuinka pitkät opiskelut siihen vaaditaan. Tämän takia edessä saattaisi olla jopa muutto. Olen leikitellyt ajatuksella, että muutan viikoiksi asumaan opiskelupaikkakunnalle, jolloin muu perhe siis jäisi nykyiseen kotiin. Saisin iltaisin rauhassa keskittyä kouluun ja saisin myös tarvittavaa lepoa, koska rankkaahan se tulisi olemaan. Viikonloput sitten aina perheen kanssa.
     En ole puhunut tästä vielä miehelleni mitään. Arvaan, ettei hänen reaktionsa olisi niin kovin myönteinen. Kukapa haluaa jäädä yksin pyörittämään arkea? Mutta toisaalta, kyllähän on paljon perheitä, missä esim. isä on reissuhommissa viikot. Miksen siis minäkin voisi olla? Toki sopeutuminen olisi itse kullekin hankalaa eikä se välttämättä tulisi toimimaan alkuunkaan, mutta mikä estää yrittämästä? Tämä saattaisi olla jopa paljon toimivampi konsepti meille. Silti epäröin kovasti..

Mitä minä haluan tehdä isona? Seuraavan parin vuoden aikana? Tai edes syksyllä?Kukahan sen osaisi minulle kertoa..

- Se Tavallinen

perjantai 21. elokuuta 2015

Apeutta ilmassa

Tällä viikolla on tuntunut kovin vaikealta olla töissä. On tullut vähän laiskoteltua, lykättyä hommia eteenpäin. Vaikkakin oma tunnollisuuteni ei anna minun laiminlyödä töitäni, mutta siirrän niitä tuonnemmas kunnes on pakko tehdä. En tunnista tätä olotilaa. Onko se stressiä, ahdistusta, väsymystä? Apea ja alakuloinen, vakava ja mietteliäs. Syytä en keksi. En koe tämän olon olevan suoraan johdannainen mistään tapahtuneesta, kun ei ole ollut mitään merkittävää. Raha-asioista olen kyllä stressannut, mutta sekin tuntuu helpottaneen.

Tiedän että tällaisia päiviä on, mutta että tämä vain jatkuu ja jatkuu.. Viime vuonna huomasin samaa juuri näin syksyn korvilla, jolloin myös hyvin jatkunut hyvinvointi-projektini lähti menemään laskusuuntaan. Syksy on minulle rankinta aikaa, ja olen tässä harkinnut, että pyydän lääkäriä nostamaan lääkitystäni isommalle annokselle.

Hyvin kestänyt pyöräily-innostukseni on alkanut hiipumaan töihinpaluun myötä. Iltaisin ei tahdo jaksaa mitään hikilenkkiä vetää töiden jälkeen. Viikonloppuna kyllä, mutta kerta viikkoon on aika vähän.. Lisäksi herkkujen määrä on lisääntynyt huomattavasti, enkä yhtään ihmettele miksi paino vain nousee ja nousee.. Eilen tuossa mietinkin, että karkit hallitsevat minua, enkä minä niiden syömistä. Voiko sitä sanoa jo ongelmaksi, riippuvuudeksi? Mistä on saatavilla apu?

Eilen uuvuin kun yhtäkkiä tuntuu tapahtuvan niin paljon kaikkea, eikä voimat tahtoneet riittää. Eikä kyse ollut kuin pojan kanssa lääkärissä käynnistä, hänen hoitotavaroidensa pakkaamisesta viikonlopuksi, tavaroiden myyntiä ja tämän päivän aikataulujen miettimistä. Töistä vanhemmille, sieltä kutsuille. Miehelle selostin pojan näytteenoton ja mitkä tavarat pitää muistaa ottaa mukaan ja koska pitää olla paikalla. Olin ihan naatti tämän jälkeen. Nyt toivon vain ettei pojalla ole kummempaa tai että ainakin saadaan lääkkeet, jotta voidaan jättää hoitoon vanhemmilleni. Saisin huilattua ja tehtyä kaikenlaista omaan tahtiini.

Mene pois tyhmä olo!

- Se Tavallinen


torstai 13. elokuuta 2015

Oivallus

Minua usein ahdistaa kun olen vastuussa lapsemme hoidosta ja viihdyttämisestä. Olen miettinyt mistä se johtuu ja lähinnä yhdistänyt sen niihin tunteisiin mitä koin ollessani vielä kotona äitiyslomalla. Muun muassa kun olin todella väsynyt ja toivoin pojan vain nukahtavan ja katselin ja odotin epätoivoisena kun se kesti ja kesti..

Eilen illalla istuin lapsen sängyn vieressä odottamassa hänen nukahtamistaan ja koin ihan valtavaa ahdistumisen tunnetta. Minä tärisin ja koitin vain keskittyä hengittämiseen, tuntui etten saa tarpeeksi happea. Yritin miettiä kaikkea muuta, poika kuitenkin oli ihan rauhassa, vähän liikahteli välillä vain. Sitten tajusin mistä se tunne johtui. Juuri eilen puhuimme psykoterapeutin kanssa aiheesta.

Psykoterapeuttini sanoi minua eräänlaiseksi 'organisaattoriksi'. Minä siis suunnittelen, mietin ja sitten delegoin muille. Olen tottunut siihen että muut tekevät asioita puolestani. Olen aika ovelakin siinä ja tämä piirre on alkanut minua häiritsemään. Haluaisin ottaa itse vastuun itsestäni ja hoitaa asioita myös itse, oma-aloitteisesti. Mieheni on sen tyylinen että tekee jos pyydän, eikä siis auta asiaa. Olen myös aika paljon siirtänyt vastuuta ja päätöksiä muille, muut päättävät minun puolestani. Toisaalta taas saatan silti tehdä kuten itse haluan. Lähinnä muille sysäämäni asiat ovat sellaisia, mitkä ovat mukavuusalueeni ulkopuolella tai muuten vain tylsät ja ikävät jutut, mitkä ei voisi vähempää kiinnostaa.

Oivalsin siis eilen, että olen joutunut lapsen kanssa tekemään paljon sellaisia asioita, mitkä ovat mukavuusalueeni ulkopuolella tai eivät tapahdu silloin kuin minulle sopisi. Ja se tuo sitten ahdistuksen, kun ne ovat asioita mihin en voi vaikuttaa. Välillä olen jopa ajatellut etten pidä lapsestani koska en viihdy aina hänen kanssaan, mutta asia onkin niin, etten saa tehdä asioita silloin kun itse haluan, vaan silloin kun lapsi niitä tarvitsee tai vaatii. Poikani on minulle rakkainta maailmassa, mutta luonteeni näyttäisi olevan vain sellainen, etä minulla on vaikeuksia sopeutua muiden asettamiin sääntöihin, haluan päättää niistä itse. Tehdä asiat silloin kun itse olen valmis.

En muista että ennen olisi ollut näin räikeää, koska en toisaalta ole ikinä kapinoinut niinkuin nyt vaikka teinien ajateltaisiin tekevän. Itse olin kiltti ja sain lähes aina mitä pyysin, koska osasin olla pyytämättä liikaa tai väärään aikaan. Tuleepa kovin manipuloiva olo, mutta tunnistan kyllä tätä itsessäni.

En ole juurikaan ikinä joutunut tekemään työtä sen eteen mitä olen saanut, tajuan sen nyt. En silti koe olevani mikään hemmoteltu. Mutta olen päässyt jopa liian helpolla ja nyt se sitten kostautuu kun on aika ottaa sitä vastuuta. Kuten varmaan aiemmin olen kirjoittanut, lapsi on ollut ensimmäinen iso vastuu minulle, joten ei ihmekään kun tämä vastuu tuntuu rankalta ja laittaa miettimään. Ehkä on ihan hyväkin siis ettei poika päästä minua helpolla. Joudun miettimään ja kasvamaan hänen mukanaan.

Äidin ja pojan kasvutarina.

-Se Tavallinen

tiistai 11. elokuuta 2015

Synkeä olotila

Tänään on otsikon mukainen fiilis pään sisällä. On tunne avautumisen tarpeesta.  Chinah - Away from me soi spotifyssa ja yritän päästä taas töiden makuun loman jälkeen. Voisiko tämä olla vain lomalta paluu -masennusta? En ihmettelisi.

Töissä on mukavan rauhallista ja otankin ihan rauhassa. Töihin liittyen minulla on jonkin verran stressiä, mutta se liittyy tulevaan. Syksyllä saisin ehkä jatkaa samassa firmassa, mutta siirtyisin nykyiseltä alueelta ihan uuden asian pariin ja epäröin omaa pärjäämistäni. Tiedän että syksy on muutenkin aina raskasta aikaa minulle ja nyt pitäisi opetella ihan uusi ala. Olen myös iloinen tästä mahdollisuudesta, koska itsekin olen sitä ajatellut ja nyt olisi mahdollisesti tarjolla suoraa käytännön kokemusta, jonka olen todennut parhaaksi oppimiskeinoksi itselleni. Aiemmin pelotti jäädä kotiin, nyt pelottaa jäädä töihin. Kuinka jaksan? Mutta kuten työkaverini sanoi, he kyllä tietävät minkälaisen paketin minusta saavat. Yritän lohduttaa itseäni sillä, että voihan sitä aina kokeilla ja jos ei onnistu niin aina löytyy jotain muuta. Tarvitsen vain aikaa kai sopeutua ajatukseen ja sitten vasta innostun. Toivottavasti. Harkitsen myös lääkityksen nostamista ainakin syksyksi, ennakoidakseni jokavuotista syysmasennusta.

Eilen näin taas kavereitani ja keskustelut heidän kanssaan saivat minutkin pohtimaan omaa tilannettani jälleen kerran. Yksikin sanoi jossain asiayhteydessä - olikohan silloin kun sanoin välillä kaipaavani vapautta ja itsenäisyyttä- että "Ai että säkö tulisit sanomaan joku kerta sillee 'Me miehen kanssa erottiin' ". Ilmeisesti kaikki kuvittelevat että me emme ikinä voi erota. Hämmästyin ihan, miksei? Kaikki näkevät meissä vain sen puolen mitä haluamme näyttää, ja päällisin puolin meillä onkin kaikki hyvin. Mutta jotain itsestäni kertoo se, että olen väliaikaisesti laittanut vihkisormukseni laatikkoon, koska en tunne olevani sen käyttämisen arvoinen. Tämä ei siis johdu miehestä vaan itselläni on sellainen tunne etten ole oikeutettu käyttämään sormusta tällä hetkellä, koska tunnen olevani niin huono puoliso ja vaimo.

Olen kokenut nyt taas myös paljon huono äiti -fiiliksiä jostain syystä. Vaikka olikin todella ihanaa eilen kun menin lastani hakemaan hoidosta (ensimmäinen hoitopäivä kuuteen viikkoon) ja pieni poika kirmasi täyttä vauhtia syliini ja rutisti tiukasti. Onko mitään sen voittanutta? Vaikkakin pian poika meni menojaan ja sanoi 'Meenny, mä jään tänne', heh. Siinä hetkessä kuitenkin ajattelin että olen tehnyt jotain oikein kun äitiä oli vähän ehtinyt tulla ikävä. Hieman lievensi tunnettani siitä että olisiko pojan parempi kasvaa ilman ailahtelevaa äitiään. En vaan halua aiheuttaa hänelle mitään vahinkoa omalla käyttäytymiselläni.

Tämä blogi on oma huolisyöppöni ja vähän onneksi kevensi sydäntäni tällä kerralla. Olisi tämä parempi paikka purkaa huolia ja tunteita kuin ruoka ja herkut.. Yhtenä päivänä söin kokonaisen suklaalevyn ja podin huonoa omatuntoa ja oloa. Yritin jopa työntää sormet kurkkuun, mutta en osannut sitäkään ja nauroin ironisesti itselleni, en ole tässäkään hyvä.

- Se Tavallinen

maanantai 3. elokuuta 2015

Teeskentelijä

Olen huomannut itsessäni yhden kummallisen puolen. En oikein ymmärrä sitä vielä. Tajusin kuitenkin, että se on kulkenut mukanani ihan lapsesta saakka.

Olen nimittäin keskimmäinen lapsi ja eräänlaisena luovijana huomiota herättämättä kulkenut siskojen välissä. Mutta minulla oli yksi asia, jolla sain joskus itselleni kaiken huomion. Minulla on nimittäin aina ollut jos jonkinlaista eriskummallista vaivaa, joita on sitten selvitelty. On ollut päänsärkyä, mahakipuja, ihottumaa, selkäkipua jne. En minä niitä keksinyt itse, ne olivat minulle kyllä ihan todellisia. Mutta kun näitä sitten lääkärillä tutkittiin, sain aina äidin huomion kokonaan itselleni. Lääkärikäynnit keskussairaalalla tai yksityisellä olivat joitain parhaimpia hetkiä lapsuudessani, kun sain viettää aikaa kaksin äidin kanssa.

Huomaan että minussa on edelleen vähän samaa. Välillä toivon että olisin oikeasti kipeä, että saisin vain olla ja saisin huomiota muilta. Joskus kipeänä maatessani sängyssä kuuntelemassa muun perheen touhuja ja nauruja, tulee tunne että tässä minun kuuluukin olla, tämä on minun paikkani. Olla erillään muista, kuunnella muiden elämää ja itse maata sängyssä pystymättä tekemään mitään, tarvimatta tehdä mitään. Terapeuttini mielestä minä vain nautin kun kerrankin vastuu arjen pyörittämisestä on kokonaan jollakin muulla, mutta en ihan täysin yhdy tähän. Vaikkakin siinä piilee totuuden siemen.

Kun olin raskaana, vetosin raskauteen kun en jaksanut tai halunnut tehdä jotain. Minulta tuntuu löytyvän aina jokin tekosyy olla tekemättä asioita joita en halua. Pysyttelen paljon omalla mukavuusalueellani ja aika hyvin olen saanut aina tahtoni läpi. Syitä minulta löytyy kyllä joka lähtöön.

Pelkään toisaalta, että kun toivon joskus olevani oikeasti kipeä, tulen vielä jonain päivänä sitten oikeasti sairastumaan vakavasti. Välillä tuntuu että kerjäämällä kerjään sitä. Minusta vain tuntuu paljon luonnollisemmalta maata sängyssä peiton alla ja seurata vierestä muiden elämää, kuin itse mennä keskelle sitä, ymmärrättekö? Olen muutenkin vähän sellainen sivustaseuraaja, enkä halua vastuuta itselleni. Epäilen etten jaksa kantaa sitä.

Onko minussa siis jotain 'teeskentelijän' vikaa? Ehkä olen tietyllä lailla luulosairas ja käytän sitä hyväkseni? Miksi ihmeessä karttelen vastuun ottamista? Ehkä vain haluankin olla sairas olematta sitä oikeasti?

Niin paljon kysymyksiä, niin vähän vastauksia.

-Se Tavallinen

perjantai 31. heinäkuuta 2015

Jäljessä aikataulusta

Kaikilla muilla on jo se toinen lapsi, tulossa tai tullut. Siltä ainakin tuntuu. Tänään taas yksi kaverini ilmoitti raskaudesta ja ensimmäinen hänellä on reilun vuoden ikäinen. Minä olin hädin tuskin selviämässä raskaasta vauva-ajasta, kun toisia lapsia alkoi tupsahdella yhdelle jos toiselle, joille syntyi esikoinen pojan kanssa samoihin aikoihin. Tuli sellainen olo, että minullakin olisi velvollisuus hankkia toinen lapsi. Mutta eihän niitä noin vain hankita ensinkään. 

Olin aina ajatellut että haluan kaksi lasta, mahdollisimman pienellä ikäerolla, eli vuoden-kaksi väliä. Ensimmäinen antoi odotuttaa itseään puolitoista vuotta eikä se ollutkaan niin helppoa. Päässäni alkoi syntymään epäilyksiä. Selviydynkö toista kertaa samasta rumbasta? Onko minusta edes äidiksi kahdelle lapselle saati tuolle yhdelle? Koska olisi oikea aika?

Emme ole käyttäneet ehkäisyä kuin ihan alussa pojan ollessa muutaman kuukauden ikäinen. Sitten ajattelin että tulee jos on tullakseen. Totta puhuen se oli ja on aika epätodennäköistä. On jopa ollut mahdollisuuksia useamman kerran, mutta mitään ei ole tapahtunut. Kaipa tätä voisi kutsua myös sekundääriseksi lapsettomuudeksi? Ja haluanko enää uudestaan mennä lapsettomuushoitoihin? Niin monta asiaa mietittäväksi.

Kun tajusin kuinka paljon minulla on työtä saadakseni itseni kuntoon, ajattelin järkevästi ettei nyt vain ole oikea aika. Lapsi kaiken tämän keskelle? Ehei. Tulin toisiin ajatuksiin pienestä ikäerosta. Nyt en ole enää oikein varma onko minulla oikeutta edes saada toista lasta, olenko sen arvoinen? Käytännöllisesti ajateltuna neljän-viiden vuoden ikäero tuntuu paljon paremmalta ajatukselta. Saan toipua rauhassa ja esikoinen olisi jo sen verran iso, että saattaisi olla myös apuna, tai ainakin pärjäisi itsenäisemmin. 

Toisaalta taas poden ajoittain kovaakin vauvakuumetta ja haluaisin täyttää muiden odotukset ja olla kuin kaikki muut, jotka hankkivat lapset peräjälkeen. Toisaalta en, koska olen realistinen. Mutta kuitenkin minun täytyy hokea usein itselleni, että ei vielä. Hoenko sitä loppuelämäni vai tuleeko toisen lapsen aika vielä? Toisen kanssa kaikki voisi olla paljon helpompaa. Mutta voisi olla myös totaalisen päinvastoin, pahimmassa tapauksessa toinen lapsi saa minut hajoamaan ja hajottamaan koko perheen. Ei se tietenkään lapsen syytä olisi, vaan minun. 

Yritän parhaani, mutta se ei riitä. Olen täydellisen neuvoton.

-Se Tavallinen

maanantai 27. heinäkuuta 2015

Rauhoittunut?

Kävin torstaina lääkärin kanssa keskustelemassa depressiolääkkeen jatkosta. Jatketaan vielä yksi paketillinen samalla lailla ja sitten nostetaan tai vaihdetaan, jos vielä tuntuu ettei ole riittävästi apua. Nyt tänään kun ensimmäistä päivää vietin lomaa kaksin pojan kanssa, tuntui että ehkä olisi voinut jo vähän nostaa annosta. Alku aina hankalin, mutta tämä on minulle aika stressaavaa ja vaativaa aikaa.

Samalla lääkäri kirjoitti myös reseptin rauhoittavaan lääkkeeseen, joka on tarkoitettu pahimpien pms-oireiden hoitoon. Eli toisin sanoen niihin järkyttävän raivokkaisiin kiukkupäiviin, jotka johtuvat hormoneista. Otin tänään yhden ja on ollut hassu olo koko päivän. En pysty oikein keskittymään mihinkään ja silmät tahtovat väkisin mennä kiinni vaikkei edes väsytä kummemmin. Tähän kuulemma tottuu kyllä ajan myötä. Jospa nämä auttaisivat pahimpiin mielialavaihteluihin, edes tiettynä aikana kierrosta.

Nyt koitan keskittyä nauttimaan niistä hyvistä hetkistä ja selviytymään yli huonoista, kuten tähänkin asti.

-Se Tavallinen


torstai 23. heinäkuuta 2015

Keskiyö

Kello on pian puolenyön. Tähän aikaa yleensä jo nukun, tai vähintään pyörin sängyssä yrittäen saada unenpäästä kiinni. Nukahtamisvaikeudet ovat olleet kausittaisia ja tuntuvat liittyvän omiin pohdiskeluihin. Jos on liikaa mietittävää, alkaa alitajunta häiritsemään illalla ja asiat virtaavat mielessä. Ei pysty rauhoittumaan.

Lisäksi näen todella paljon unia, mitä ihmeellisimpiä ja toisaalta ihan järkeenkäypiä. Unissa ajatukseni ja murheeni yleensä purkautuvat, jos en tahdo saada niitä jäsenneltyä kunnolla hereillä ollessani. Unilla on vain harmittava vaikutus päivän mielialaani. Elän usein unen tunnelmassa pitkälle päivään. Jos esimerkiksi uneksiessani riitelen mieheni kanssa, saatan olla hänelle koko aamun ihan kiukkuinen.

Tällä hetkellä saatan pyöriä ja tuskastua hyvän aikaa ennen kuin nukahdan. Ja aamulla herään väsyneenä, kun pyörin sängyssä koko yön. Yleensä onneksi saan kyllä hyvin nukuttua kunhan ensin vain nukahdan, Samaa oli viime talvena, tosin silloiset nukahtamisvaikeudet saattoivat liittyä tyroksiinin käyttöönottoon.

Olen muutenkin enemmän iltavirkku ihminen. Parhaiten saan asioita tehtyä vasta illemmalla kun ensin laahustan päivän läpi silmät sirrallaan. Lapsen myötä toki rytmi on hieman muuttunut, mutta ei aamuherääminen yhtään sen helpompaa ole. Olosuhteiden pakosta olen joutunut opettelemaan aiemmin heräämistä ja kyllähän siihenkin ajan myötä tottuu. Onneksi lapsi ei hirveän usein herää ihan anivarhain. Ja näin kesälomalla saan itsekin otettua pienet nokkaunet päivällä pojan kanssa.

Uniin vielä palaan. Pakko sanoa sellainen kummallinen seikka, osaakohan joku selittää tämän? En ole ikinä, kertaakaan vielä, nähnyt hyvää unta miehestäni. Kun mies on mukana unissani, niihin liittyvät usein myös pettäminen, riitely, eroaminen ym. Mistähän se voisi johtua?

Mielenkiinnolla odotan millaisia unia ensi yö tuo tullessaan.

-Se Tavallinen

perjantai 17. heinäkuuta 2015

Aurinkoinen

Ai kuinka ihana päivä. Perjantai, aurinko paistaa ja tästä alkaa kolmen viikon kesäloma. Enpä ole ennen näin pitkällä palkallisella lomalla ollutkaan, viime kesänäkin olin vain pitkän viikonlopun.

Kuuntelen töissä Spotifyn Uuden musiikin listaa ja fiilistelen tulevaa lomaa, toivottavasti aurinkoista ja lämpöistä sellaista. Huomenna näen vanhoja kavereitani pitkästä aikaa. Menen heti aamusta pojan kanssa vanhempieni kotiin ja olemme kaksin siellä yötä. Vanhemmat ovat reissussa ja näin saamme talon omaan käyttöön ja kaveritkin tulevat sinne istumaan iltaa, kätevää.

Niin, sitä vain että joskus on niitä hyviäkin päiviä. Kun osaa nauttia hetkestä ja kuunnella vaikka sohvalla maaten jotain hyvää kappaletta ja tuntea olonsa onnelliseksi ihan sydämen ohjasta asti. 

Hyvää lomaa minulle, olen sen ansainnut.

-Se Tavallinen


tiistai 14. heinäkuuta 2015

Kunpa joku kertoisi

Luvassa lisää avioliittopöhinöitä. Jostain syystä taas muutaman viikon pyörinyt parisuhdeasiat mielessä. Mies aina joskus tuskastuu nykyiseen tilanteeseemme ja alkaa vaatimaan vastauksia. Niitä hän ei ole hetkeen saanut valitettavasti.

Tunteeni häntä kohtaan ovat olleet kovin ristiriitaiset jo jonkin aikaa. Onhan meillä ollut myötä- ja vastoinkäymisemme, mutta tämä en ensimmäinen kerta kuin olen joutunut tosissani miettimään suhdettamme. Vuodenvaihteessa oli ehkä pahin aika, kun olin ihan viittä vaille valmis lähtemään. Jokin minua kuitenkin pidättelee. Mietin että jäinkö vain siksi kun asiat, arki ja kokoonpano ovat tuttuja ja turvallisia? Vai jäinkö pojan takia? Vai rakkaudesta, tahdosta?

Olen käytännöllinen, joten eroa ajatellessa minua alkaa tuskastuttaa kaikki työ ja konkreettiset asiat mitkä eroamiseen liittyvät. On talolainaa, yhteiset tavarat ja lapsi. Ei eroaminen käy niin vain kädenkäänteessä. Mutta eihän minun sellaista pitäisi ajatella? Toki aika monikin varmaan jää lapsen takia ja se ehkä painavin syy olisi minullekin jäädä, mutta kyllä lapsetkin sopeutuvat, etenkin nuorempina vielä.

Kun ajattelen elämääni ilman miestä, näen itseni asumassa vuokralla rivitalokolmiossa kotipaikkakunnallani. Poika olisi vuoroviikoin isänsä ja äitinsä luona. Tunnen vapautta ajatellessani ettei mies olisi koko ajan läsnä, 'kyttäämässä' mitä ja kuinka teen. Eikä minun tarvitsisi tehdä kompromisseja kenenkään kanssa. Voisin itse päättää asioista. Tavata ketä haluan ja koska haluan, ilman mustasukkaisuutta ja mökötystä. Toki lapsen yhteishuoltajuus tarkoittaisi että olisimme silti tekemisissä. Mutta olemme aina tulleet paremmin toimeen vähän etäämmältä, näin hassusti sanottuna. Jos olemme liian tiukasti yhdessä, tulee riitojakin helpommin ja pienistä, turhista asioista.

Kun sitten ajattelen elämäni olevan samanlaista tästä eteenkin päin, tunnen epävarmuutta. Tunnen myös halua saada asiat selvitettyä, siksi koska haluaisin oikeasti jatkaa mieheni kanssa. Mutta tällaisenaan meidän suhteemme ei tule kestämään ikuisuuksiin. Tällä hetkellä mies on enemmänkin kaveri ja lapseni kasvattaja, kuin puolisoni. Läheisyyttä ei juurikaan ole, ja se vaikuttaa paljon kaikkeen. Mieheni on sanonut haluavansa olla kanssani ja rakastavansa minua, mutta minä en osaa sanoa mitään takaisin. Tai korkeintaan sanon, että 'katsotaan nyt, sen näkee sitten', kun mieheni kysyy aionko pysyä hänen luonaan. Ymmärrän että tämä on miehelleni vaikeaa aikaa, kun tulevaisuus on epävarma. Syytän tästä kaikesta itseäni, mutta koen kuitenkin etten vain pysty nyt parempaankaan.

Toisaalta en tiedä yhtään mitä tekisin. Joinain päivinä en vain jaksaisi enää edes yrittää, ja joinain päivinä ihmettelen miten olen voinut ajatella eroavani. Toivon kai että joku tulisi ja sanoisi mitä pitää tehdä. Saattaa olla että roikun tässä kuilun partaalla ikuisuuksiin, koska en osaa tehdä tilanteelle mitään. Pelkään että eroamme jossain vaiheessa vain siksi kun olen antanut eroajatuksen vallata liikaa päätäni.

Totuus on, että asumisero olisi tällä hetkellä omasta mielestäni paras ratkaisu. Se ei ole lopullinen, vaan saisin selvitellä itseäni ja tunteitani rauhassa. Tämä ratkaisu on kuitenkin käytännössä mahdoton, koska taloustilanne ei anna myöten erillään asumista.

Minusta tuntuu, että mies ei ehkä ihan tajua kuinka vakavasti ja usein olen ajatellut eroa. En ole sanonut sitä hänelle ihan niin suoraan, vaikka ajatuksistani jonkin verran tietääkin. En halua loukata häntä yhtään enempää kuin on tarve.. On niin syyllinen olo. Eroaminen ilman mitään 'näkyvää' syytä tuntuu hirveän vaikealta. Mikä se syy sitten olisi? Rakkaus vain loppui? Kasvoimme erilleen?

- Se Tavallinen

tiistai 7. heinäkuuta 2015

Missä menee raja?

Tuo kysymys voisi koskettaa niin montaakin eri asiaa. Tällä kertaa on kuitenkin kyse avioliitosta ja rakkaudesta. Onko rakkaudessa edes rajoja? Avioliitossa on, sehän on selvää.

Olemme olleet pian viisi vuotta naimisissa, yhdessä tuplasti. Olimme molemmat 16 vuotiaita ihmisen alkuja, kun löysimme toisemme. Se oli salamarakkautta, paita ja peppu -fiilistä ensimmäisen vuoden ainakin, emme nähneet kuin toisemme. Olemme kasvaneet yhdessä, olemme kasvaneet yhteen. Emme ole kaksi erillistä ihmistä vaan olemme yhtä. Ja niin ei ihan saisi olla.

Tässä on ympyrä, jossa lukee parisuhde. Sen sisällä on kaksi muuta erillistä ympyrää, joissa lukevat parisuhteen osapuolten nimet. Me kasvoimme niin, että emme olleet kaksi erillistä ympyrää, vaan sellaiset lähes sisäkkäin olevat ympyrät. Nyt viimeisen noin vuoden aikana olen alkanut pyristellä erilleen. Silloin tällöin tulee kausia, kun en ole varma pyristelenkö erilleen miehestäni vai parisuhteesta, jos ymmärrätte. Tavoitteenani olisi jäädä parisuhteeseen, mutta olla ihan oma erillinen ympyräni ja se on nimeltään minä itse. Tätä on minunkin vaikea ymmärtää, saatikka mieheni jolle ammattilainen ei ole selittämässä asiaa.

Välillä turhaudun mieheeni, kun tuntuu ettei hänellä ole ymmärrystä nähdä päällimmäisten tunteideni taakse. Tiedän etten ole mitään parasta vaimomatskua ollut pitkään aikaan ja luultavasti hänen sijassaan olisi aika tukalaa olla välillä. Olen paljon kiukkuinen, haluan omaa rauhaa, en pidä läheisyydestä. Tämä on minun kasvuni ja muuttumiseni aikaa, eikä se voi olla helppoa. Tätä voisi verrata murrosikään, ainoa ero on vihan kohteella. Minulla oli helppo murrosikä, ehkä se nyt kostautuu. Tuntuu että minun täytyy saada vähän koetella itseäni ja muita, tuulettua ja toisaalta tuntea itseni rakastetuksi. Jos mieheni sanoo väärän sanan tai käyttäytyy mielestäni oudosti, saatan pimahtaa ja huutaa ihan turhan takia. Mutta en voi sille mitään. Koen, että minun täytyy saada päästettyä tunteeni ulos tai tukahdun niihin.

Palatakseni otsikkoon. Mielessäni liikkuu usein kysymys siitä, milloin ja millä syillä on oikea aika lopettaa pitkä suhde? Mies on sanonut tukevansa minua ja pysyvänsä rinnallani, mutta samalla minulla on pelko siitä voiko hän todella pitää sanansa? Ja sitten taas toisaalta kun itse haluan kasvaa, kehittyä ja muuttua, voinko tehdä sitä jos 'junnaan' samassa parisuhteessa kuin teininä? Välitän miehestäni todella paljon, mutta en osaa sanoa rakkaudesta. Mies taas tuntuu pitävän minusta entistä tiukemmin kiinni kun minä pyristelen kauemmas. Enemmän minusta tuntuu, että olemme vain kavereita jakamassa arjen. Jos eroaisimme, mitä tuntisin; Helpotusta, surua, tuskaa, katumusta, vapaudentunnetta, salattua iloa? Vapauden tarve on nyt suurempi kuin koskaan. Sitä on vain vaikea toteuttaa kun on mies, talo (ja laina) sekä lapsi. Entistä vaikeammaksi tekee, kun mies ei ymmärrä. Kukaan ei ymmärrä.

Vai olenko minä vain lakannut yrittämästä?

- Se Tavallinen

maanantai 6. heinäkuuta 2015

Yksin aallokossa

Voi kunpa joku tulisi ja halaisi. Välittäisi ja kuuntelisi, ymmärtäisi ja antaisi minun olla oma itseni, mitä sitten olenkaan. Minulla on kova läheisyydenkaipuu, mutta en päästä ketään lähelleni. Työnnän mieheni pois ja vaikka kuinka häntä halaisin ja haluaisin, en saa siitä lohtua. Oma pieni poikani on ainut jolle avaan sydämeni. Mutta hän on liian pieni eikä ole vastuussa minusta. Ja tuntuu että hänetkin tulen pettämään ellen ole sitä jo tehnyt.

Oli sydäntä raastavaa katsoa lauantai-illalla pojan vapisevia mutruhuulia ja kyyneleiden täyttämiä silmiä, kun hän yritti pidätellä itkua annettuani luunapin hänelle otsaan. Tämä oli toinen kerta kun todella epätoivoissani turvaudun niin järjettömän typerään keinoon saada lapsi tottelemaan. Ei-enää-ikinä. Heti kadutti ja otin pojan syliin ja pyysin anteeksi, minua itketti, suukotin pipin pois ja pyysin uudelleen anteeksi. Tunnen itseni niin heikoksi välillä, kun pieni lapsi uhmaa ja uhmaa, ei kuuntele ei tottele, enkä tiedä mitä minun pitää tehdä. Heitelköön sitten ruokaa lattialle, minä en enää halua satuttaa poikaani, olkoonkin kyse vain luunapista otsaan. Tunsin pettäväni pojan luottamuksen. Luottamuksen siitä että oma äiti on turvallinen ja rakastava. Haluan hyvittää sen, haluan olla äiti jolle poika voi tulla kertomaan mitä tahansa, enkä tuomitse vaan olen aina poikani puolella. Sellainen äiti haluan ja aion olla. Joskus on pakko oppia kantapään kautta.

En halua työntää pois miestäni ja poikaani, perhettäni. Miten raskaalta tuntuu yrittää vastata heidän odotuksiinsa ja omiin odotuksiini, mutta epäonnistua kerta toisensa jälkeen. Jos en ole itse tyytyväinen itseeni, miten kukaan muukaan voisi olla. Mutta voi kuinka haluaisin että joku tulisi ja lohduttaisi. Onko ympärilläni muuri? Pitääkö minun itse halata itseäni ja murtaa muurit ympäriltäni? Miten?

- Se Tavallinen


tiistai 23. kesäkuuta 2015

Itkettää

Ei ei ei.. Miksi on tällainen olo? Miksi? Itkettää, surettaa, masentaa, ahdistaa.

Miten voi selittää oloaan muille kun ei ymmärrä itsekään? En tiedä mistä tämä hiipii. Ei ole tapahtunut mitään erikoista. Pihalla paistaa ihanasti aurinko ja kävin jopa siellä kävelemässä. Sitten soitin miehelle kun niin kovin ahdisti. Mutta eihän se osaa paljon auttaa, enkä voi muilta sitä vaatiakaan. Voinko itseltänikään?

Töissä olen mutta mitään en saa aikaiseksi. Tuossa odottaa iso pino papereita tarkistamista, mutta en saa ryhdyttyä. Olen säätänyt kaikkea epämääräistä, hyi mikä huono työntekijä. Ei pysty ei kykene. Yhtäkkiä en osaakaan enkä tajua mistään mitään. En pysty keskittymään. Mietin näkyykö olo ulospäin, huomaavatko työkaverit?

Joku syö nyt voimiani, joku varjo, hämärä, pimeä. Ei anna minun toimia ja tehdä mitä haluaisin. Raskasta. Tulee syyllinen olo. Ahdistaa.

- Se Tavallinen

Epäonnistunut

Beckin masennustestissä kysytään: Miten katsot elämäsi sujuneen? Siellä ovat vaihtoehtoina
a) olen elämässäni onnistunut huomattavan usein
b) en tunne epäonnistuneeni elämässäni
c) minusta tuntuu, että olen epäonnistunut pyrkimyksissäni tavallista useammin
d) elämäni on tähän saakka ollut vain sarja epäonnistumisia
e) tunnen epäonnistuneeni täydellisesti ihmisenä

Minun vastaukseni ovat viimeisen vuoden aikana olleet joko c tai d.

Tunnen itseni usein huonommaksi kuin muut. En koe olevani erityisen hyvä missään. Olenkin sitä mieltä että minut voisi luokitella lähestulkoon jokaiselta kantilta keskinkertaiseksi, tavalliseksi. Tunnen olevani epäonnistunut, koska minulla ei ole mitään erityistaitoja, ei mitään ylitse muiden.
     Toiset ovat todella hyviä valokuvaamaan, toisilla on silmää sisustukselle ja vaatteille (etenkin kadehdin heitä, jotka osaavat pukea lapsensa mätsääviin asukokonaisuuksiin). Joku on todella hyvä tietokoneiden kanssa ja osa ihmisistä on hyvä kaikessa. On se tunne siis kateuttakin, mutta enemmän vertailen itseäni heihin ja tunnen itseni epäonnistujaksi.
     Psykoterapeuttini taisi ihan alussa kysyä missä tunnen olevani hyvä, mitkä ovat vahvuuksiani ja mihin olen tyytyväinen itsessäni. En osannut nimetä yhtään mitään. Hänen mielestään minussa on hyviä puolia, mutta ehkä tarkastelen niitä itse negatiivisen kautta. Kuten, olen todella tunnollinen, mutta itse miellän sen usein heikkoudeksi itselleni. Esimerkiksi aikoinaan koulussa tietyllä tapaa ihailin ihmisiä jotka osasivat ottaa opiskelun rennosti ja nauttia elämästä, asenteella 'kunhan läpi pääsee'. Itse olin liian tunnollinen sellaiseen. En tokikaan ollut kympin oppilas, mutta hoidin tehtäväni ajallaan ja tavoittelin aina kokeista ja tenteistä hyvää numeroa. Onhan se tietenkin hyväkin puoli, mutta tässä, kuten monessa muussakin asiassa, halusin - haluan - monesti olla jotain muuta. En osaa olla tyytyväinen siihen mitä minulla on, millainen minä olen.

Psykoterapiaankin ajauduin osittain siksi, koska tunsin olevani epäonnistunut rooleissani äitinä, naisena, vaimona, työntekijänä, ehkä jopa tyttärenä? Tätä asiaa kovasti työstetään. Että hyväksyisin itseni sellaisena kuin olen. Ja ehkä hiukan saisin muutettua joitain ääripäitä tasapainoon.

Haluan olla onnellinen, tyytyväinen itseeni ja muihin, nauttia elämästä tässä hetkessä. Onkohan se ylipäänsä mahdollista?

-Se Tavallinen

maanantai 22. kesäkuuta 2015

Jotain hyvää, week 1

Tässä tulee ensimmäiset positiiviset, ja jatkossa jokaiselta sunnuntai-maanantailta. Käännetään rankat päivät voitoksi?

Sunnuntai: Nukuin pitkään ja sain levättyä ja otettua rennosti koko päivän. Innostuin jopa käväisemään raittiissa ilmassa ja siivosin koiran häkin. Tein myös yllättävän paljon kotitöitä väsymystilaani nähden. Ihana mieheni rapsutti illalla selkääni, jotta saisin nukuttua.

Maanantai: Työkaveri sai hyviä uutisia ja olin iloinen hänen puolestaan. Toinen työkaveri palasi lomiltaan ja päivitimme kuulumisiamme lounaalla. Jaksoin illalla mennä ulos vaikka väsytti ja jopa haravoin vähän, sateessa. Sain myös tehokkuuspuuskan ja tein töihin evääksi kanasalaattia, sekä tyhjäsin ja täytin tiskikoneen miehen puolesta. Se seurauksena mies lupasikin laittaa pojan nukkumaan ja sain tulla surffailemaan omaan rauhaan jo aiemmin.

Hmm, vaikka päivät tuntuivatkin rankalta, yllättävän paljon hyvää kuitenkin keksin. Ehkä tällainen kirjanpito tosiaan auttaa näkemään myös sen hyvän kaiken muun keskeltä. Vaikka olenkin aika pessimistinen luonne, ehkä tämä pieni positiivisuuden häive voisi olla osa prosessiani?

Ällöpositiivista viikon jatkoa.

-Se Tavallinen

Maanantai

Tarvitseeko enempää sanoakaan?

Maanantai on kautta aikain ollut elämäni epämieluisin viikonpäivä. Tiistai tulee hyvänä kakkosena. Mutta nyt viime kuukausien aikana sunnuntai on osoittautunut lähestulkoon jopa pahemmaksi kuin maanantai. En ole oikein vielä saanut kiinni ajatuksesta. Mistä moinen johtuu.

Viihdyn nykyisessä työssäni, kausittain jopa paremmin kuin kotona. En siis ymmärrä, miksi maanantai on niin vaikea päivä, koska joskus jopa odotan että pääsisin jo töihin. Tietenkin yksi ihan selvä syy on se, että täytyy herätä aikaisin ja yleensä sunnuntaina nukkumaanmeno venyy. Eli maanantaisin on kaikkein väsynein olo, mikä luultavasti altistaa herkemmin ahdistukselle ja jaksamattomuudelle.

Sunnuntai on yleensä yökkäripäivä. Venyn, vanun, lojun, nukun, tuskastun, mietin, pohdin ja olen levoton. En jaksa mitään, mutta ei huvittaisi vain ollakkaan. Tällainen päivä oli eilen. En vain millään keksi miksi näin on? Jos joskus erehdyn salille sunnuntaina, treenit tuntuvat niin kertakaikkisen nihkeiltä. Ja kaikki menee pieleen. Onko sunnuntaisin liikaa aikaa ajatella? Huomaan, että usein juuri sunnuntaisin vellon ajatuksia päässäni. Enkä tietenkään pääse ikinä mihinkään ratkaisuun. Olen maailman surkein päätöstentekijä. Tämä on yksi asia missä aion kunnostautua.
     Sunnuntai, sunnuntai, sunnuntai.. Miksi en vain osaa nauttia vapaa-ajasta, elää hetkessä, tässä ja nyt?

Onko sunnuntai uusi maanantai?

Facebookissa oli taannoin positiivisuushaaste. Muutamana peräkkäisenä päivänä piti kirjata kolme positiivista asiaa kunkin päivän ajalta. Ehkä minun pitäisi soveltaa tätä ja kirjoittaa aina sunnuntai-maanantailta kooste positiivisista asioista, vaikkapa tänne? Ehkä palaan illalla asiaan.

Nyt täytyy jatkaa töitä. Kyllä, olen törkeä ja kirjoittelen joskus blogia myös työajalla. Tämä ei vaikuta työni tuloksellisuuteen, ainakaan negatiivisesti. Tässäpä yksi hyvä aihe blogiini, pistän korvan taakse.

- Se Tavallinen

sunnuntai 21. kesäkuuta 2015

Pimeään

Ahdistuksen pakopaikka.

Psykoterapeuttini kysyi minulta yhdellä tapaamiskerralla jotakuinkin näin, ainakin samaa tarkoittaen: Jos haluat piiloutua muilta, millaiseen paikkaan mielessäsi menet? Vastasin: Pimeään komeron nurkkaan silmät kiinni ja olisi ihan hiljaista. Olisin ihan yksin omien ajatusteni kanssa hiljaisuudessa.

Olen herkkä ihminen. Tunnistan joitain erityisherkän piirteitä itsessäni. Yksi on se, että en jaksa olla melun keskellä jatkuvasti. Melu ja hälinä käyvät helposti voimilleni ja koen tarvetta yksinoloon ja hiljaisuuteen. Voimiani syö myös jatkuva läsnäolon tarve. Kun on lapsi talossa, et voi vaipua kauaksi omiin ajatuksiisi tai syventyä lukemaan kirjaa niin että muu maailma unohtuu. Aistisi ovat koko ajan valppaina seuraamassa lapsen menoa. Sama toki pätee myös yleisesti jos paikalla on muita ihmisiä, joiden seurassa vaaditaan sosiaalista kanssakäymistä.
     En voi toisaalta sanoa olevani myöskään mikään erakko. Tarvitsen ystäviä ja seuraa. Olen myös yleensä kiinnostunut ystävistäni, vaikkakin voimani eivät riitä mihinkään konkreettiseen. Ystävät, olette ajatuksissani useinkin, vaikka minusta ei mitään kuuluisikaan <3 Jos olen liikaa yksin, vaivun helposti synkkyyteen ja olen taipuvainen melankoliaan. Surkuttelen ja säälin itseäni samalla kun arvostelen ja olen pettynyt itseeni.

Masennus ja ahdistus kulkevat kait käsi kädessä. Välillä toinen on voimakkaampi kuin toinen. Ensin tuli ahdistus, lapsen syntymän myötä. Kun se helpotti, jäljelle jäi keskivaikea masennus. Vasta yli kahden vuoden jälkeen aloitin lääkityksen. Nyt sitä on takana ehkä kolmisen kuukautta jos sitäkään, enkä ole vakuuttunut sen toiminnasta. Alakuloisuus vaivaa yhä. Pärjään kyllä, pärjäsinhän ilman lääkkeitäkin. Mutta onko järkeä syödä lääkkeitä jos tuntuu etteivät ne auta? Kunpa saisin varattua ajan lääkärille.
     Joskus kaikenlaisten asioiden hoito tuntuu olevan työn ja tuskan takana. Usein valitan väsymystäni psykoterapeutilleni. Hän vastaa, että ajattelepa nyt, sinä käyt kokopäivätöissä toisella paikkakunnalla, hoidat lasta, kotia ja suhdetta aviomieheesi. Jaksat ajaa 60km päähän joka viikko terapiaan ja jaksat myös olla kiinnostunut muistakin, asioista ja ihmisistä. Niin totta, eikö siinä ole jo riittävästi? Miksi pitäisi olla yli-ihminen joka ei koskaan lepää? Mitä pahaa on pienessä laiskuudessa, lepäämisessä ja öllöttelyssä sohvalla kun pyykit odottavat käärijäänsä tai villakoirat valtaavat taloa?

Kukin asettaa itse omat velvollisuutensa. Yritän ajatella, että en ole huonompi kuin muut, vaikka en vaadikaan itseltäni yhtä paljon.

Päämäärätöntä ajatusvirtaa masentavaan sunnuntai-iltaan.

- Se Tavallinen

Sitä tavallista

Hei, ei olla nähty pitkään aikaan, mitä sulle kuuluu?

No moi! Ihan hyvää, on mies ja lapsi, oma koti ja koira. Töitäkin syksyyn asti. Entäs sulle?

Eipä mullekaan ihmeempiä, opiskelen ja matkustelen, nautin elämästä. Oli kiva nähdä pitkästä aikaa,  pakko mennä, moikka!

Joo niin oli, hei vaan!

Oikeasti välillä tekisi mieli antaa tulla, kaikki mitä mielessä liikkuu. Että no itse asiassa olen masentunut, syön lääkkeitä, käyn psykoterapiassa. Avioero käy välillä mielessä vaikka sitten säikähdänkin omia ajatuksiani; ja joskus tekisi mieli lähteä pakoon omaa elämää, ihan minne vaan. Kuvitella hetken että kaikki on hyvin. Mutta ei sitä hyvänpäiväntuttua kiinnosta, tai ei se ainakaan haluaisi tuollaista  kuulla. Siihen ei osaa vastata mitään järkevää ja kaikki ihmiset lähtevät pakoon moista negatiivisuutta. Miksi kysytään jos ei kiinnosta?

Tämä blogi on luotu, koska tämä tavalliseksi ja samalla hyvin epätavalliseksi itsensä tunteva ihminen tuntee tarvetta avautua. Kirjoittaa omaa sekavaa ajatusvirtaansa ilman että tarvitsee miettiä miten kirjoitukseni vaikuttavat lähimmäisiin.
     Totta kai minulla on myös psykoterapeuttini, mutta hän ei ole aina läsnä ja tavoitettavissa kun teen pohdiskelujani, uppoan omiin ajatuksiini tai vaivun synkkyyteen. Olen matkalla, kasvun ja itsetutkistelun matkalla. Koitan löytää itseni mieleni syvyyksistä ja myös muuttaa itseäni hieman uuteen suuntaan sellaisissa asioissa mitä en halua enää olla. Parannan huonoa itsetuntoa ja yritän hyväksyä itseni sellaisena kuin olen.
     Tällä vuoristoradalta tuntuvalla tiellä on paljon ylä-ja alamäkiä, tiukkoja ja loivia mutkia. Törmäyskursseilta ei voida välttyä ja pahimmat puuskat osuvat useimmiten mieheni kohdalle. Kun perheessä yksi osa muuttuu, on välttämätöntä että muut seuraavat perässä. Yksi peloistani tällä tiellä on, että mieheni lähtee eri polulle, koska väsyy seuraamaan minua. Välillä tosin tuntuu että minä olen se, joka lähtee vaeltamaan harhaan, koska saatan välillä unohtaa matkan tarkoituksen.

Tervetuloa mukaan.

- Se Tavallinen